Korvat hörpässä oli Simo kuunnellut Topiaan kertomusta.
"Nyt kirjoitat kotiisi," sanoi hän, nauraen että oli tukehtua, "ja mainitset kirjeessä kaiken tuon. Olen varma, että Helka heti pyörtyy ja Martta ja Tapani sairastuvat keltatautiin. Parannuttuaan tulee Tapani tänne kaupunkiin, vankkureilla ja luokkavaljailla viemään kotiin sinua, laps'kulta!"
"Älä nyt ijäksi." Johanna taas kielsi, töin tuskin voiden itsekään hillitä nauruaan.
Isännän kellossakin oli sama ääni. Huolimatta Topiaan vakavuudesta nauroi hän:
"Helpolla siitä asiasta löytää hyvänkin puolen. Mies oli kaikissa tapauksissa tunnokas, armelias mies. Olisi hänen sopinut ajaa hevosella tuohon oven eteen ja kauppias olisi kiltisti nostanut rekeen kahvia, nisujauhoja, sokeria… Epäilemättä!"
"Kuinka teissä on miehiä ilvehtimään." Johanna oli pannut vitjat kaulaansa ja tuli ihan Topiaan lähelle. "Mene saattamaan Simoa ja ostakaa sitte yhdessä sinulle uusi kello. Minä olen niinkauan puodissa."
Ottaessaan rahaa lompakkoon, päivitteli Topias:
"Ei se kipeä, mutta se häpeä. En pitänytkään silmiäni auki, vaikka
Tapani niin moneen kertaan varoitti ja takoi päähäni:
"Tule jo, jok'ei katso silmillään, katsokoon kukkarollaan."
Illalla tuli poliisi puotiin, kirjoitti kellon numeron muistikirjaansa, kyseli saappaiden ja turkkien tuntomerkit. Toruttuaan kauppiasta aika lailla siitä ett'ei tämä heti ilmoittanut asiasta poliisille, meni hän pois, päätellen mennessään: