Luettuaan rahat, päivän sisääntulot, otti Topias pääkirjan tiskille, kirjoitti numerot kirjaan. Kauppa oli käynyt vilkkaasti kaiken päivää, tuskin puolta tuntia oli puoti ollut tyhjänä. Kuka jätti markan, kuka kaksi ja niin korkeni summa yli yhdeksänkymmenen!
Tukkukauppias ja Simo olivat kehoittaneet häntä laajentamaan liikkeensä ja muuttamaan keskikaupunkiin. Mutta Johanna oli kieltänyt kovasti ja samassa saarnannut tyytyväisyydestä ja ahneudesta. Mitäpä jos ei huolisikaan Johannan kielloista? Mitäpä jos laajentaisi liikkeensä ja muuttaisi valtakaupunkiin…? Pääkirjan numerot muuttuivat; yhdeksänkymmentä markkaa suureni yhdeksäksisadaksi markaksi!
Vieterikello oli vaiti; aurinko paistoi huoneesen oven pienistä ruuduista. Nojaten kyynäspäillään tiskiin katseli Topias yhä kirjaan. Hänen huulensa menivät hymyyn, sillä kopeat numerot samenivat, himmenivät ja niitten sijassa näkyi pitkäripsiset silmät!
"Vielä ei ole päivä lopussa, vielä voisi yksi ja toinen käydä kaupoilla, mutta minun mieleni on sairas ja ruumiini veltto. Kyntäminen tai halkojenhakkaaminen olisi minulle nyt hyvin terveellistä."
Topias korjasi kirjan ja rahat, pani oven salpaan ja meni ulos. Lumi oli roskana ja räystäiltä lorisi vesi. Meren valkoiseen vaippaan oli aurinko hioittanut sinisiä pilkkuja. Tuulikin oli pehmeätä, tuoreelta ja makealta tuntui huulissa. Valtakaupungissa se ei olekaan semmoista; siellä on tuulessa asfaltin hajuakin… Mutta täällä, Kalastajakadulla, se on puhdasta, etenkin kuin tuulee tuolta mereltä, kuten nytkin. Ja meri, sehän on kuin Korsijärvi. Kenties jo tulevalla viikolla sulaa järvi ojan suusta, Tapani vie siihen rysiä ja niitä käy kokemassa tietenkin Helka!
Taas näki Topias tuliset silmät pitkine ripsine.
"Minä menen Johannan luo, ehkä ikäväni sitten…"
Johanna tuli häntä ovessa vastaan, ilon, onnen taivas silmissä.
"Hyvä että tulit, aioinkin juuri tulla…"
"Minua vaivaa koti-ikävä. Ikävöin järveä, poikaa…"