"Tänään hän tulee aikaisemmin. Eikö hän ole puhunut sinulle…"
"Ei Simo enää kykene mitään järjellistä puhumaan. Hän on niin onnellinen."
"Onko hän niin onnellinen?" Johannan haaveellisissa silmissä oli verraton riemu. Hän tarttui Topiasta paksuun peukaloon kiinni. "Onko hän niin onnellinen? Sano!"
"On, on. Onnellinen on sulhasesi."
"Huomenna on kihlajaisemme."
"Tule sitte, kultanen!"
He kävelivät puolittain kiirehtimättä. Topias lupasi kirjoittaa
Helalle, että jättää kaupunkiintulonsa tuonnemmaksi, häiksi. Tapani ja
Perttu voivat tulla maata myöten, Helka ja Topi junassa, päivää,
kahtakin ennen. Jakaisi vaan odottaa…
"Kuukauden. Simo tietää jo mitä rengin leipä maistaa. En minä anna hänen olla kauemmin kenenkään käskettävänä." Johanna tuli lähemmäksi, loi kauniit silmänsä Topiaasen ja likisti paksua peukaloa. "Sinä sanoit hänen olevan niin onnellisen. Älä lue sitä minulle viaksi" — ääni muuttui hiljaiseksi — "mutta minä olen ylpeä hänestä … ja sinusta! Oi, minä olen ylpeä kaikista teistä, joiden seurassa hän on kasvanut. Tiedätkö, toisinaan on Simo juuri niinkuin sinä."
"Kaikki me olemme ylpeitä Simostakin. Marttakin sanoi jouluna…"
Topias keskeytti lauseensa ja hiljensi äkkiä askeleitansa. Heidän kohdallaan kadun toisella puolella, oli kolme pientä poikaa kuumassa käsikähmäkässä keskenään. Kaksi isompaa näkyivät olevan liitossa, joten pienin taisteli ylivoimaa vastaan. Pieni urho, joka torjui lyöntejä ja antoi lyöntejä, oli Josu. Päättäen sanoista, joita kahakassa vaihdettiin yhtä tiheään kuin iskujakin, oli riidanaiheena joku löytö, josta liittoutuneetkin vaativat osaa. Topias kiirehti apuun ja kehoitti poikia: