— Eipä tietenkään se teitä liikuta… Arvelin vain, että teidän pitäisi neuvoa Lantier'ta luopumaan siitä tytöstä, ennenkuin hänelle siitä koituu ikävyyksiä.
Pahinta oli, että Lantier, tuntien saavansa kannatusta, muutti esiintymistapaansa Gervaiseä kohtaan. Nykyään hän antaessaan hänelle kättä puristi vähän aikaa hänen sormiaan; hän väsytti Gervaiseä hävyttömän rohkeilla katseillaan, joista tämä selvään luki, mitä hän hänestä tahtoi. Jos hän kulki Gervaisen taatse, painoi hän polvensa hänen hameisiinsa ja puhalsi hänen niskaansa, ikäänkuin huumatakseen häntä. Kumminkin hän vielä odotti, ennenkuin ryhtyi väkivaltaisuuksiin ja selitti, mikä hänellä oli mielessä. Mutta eräänä iltana ollessaan yksin kotona Gervaisen kanssa hän sanaakaan sanomatta alkoi työntää häntä edessään, ahdisti hänet vapisevana seinää vasten puodin perälle ja tahtoi siellä suudella häntä. Aivan sattumalta tuli Goujet sisälle juuri samassa hetkessä. Silloin Gervaise alkoi rimpuilla vastaan ja pääsikin pakoon. Ja kaikki kolme vaihtoivat muutamia sanoja, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Goujet oli käynyt vallan valkoiseksi naamaltaan ja painanut päänsä alas, luullen tulleensa heitä häiritsemään, ja Gervaisen vastustelleen vain siitä syystä, ettei tahtonut antaa suudella itseään ihmisten nähden.
Seuraavana päivänä Gervaise hyöri puodissaan hyvin onnetonna, kykenemättä silittämään nenäliinaakaan: hän halusi tavata Goujet'a, selittää hänelle, mitenkä Lantier oli pitänyt häntä seinää vasten. Mutta sen jälkeen kun Etienne oli mennyt Lilleen, hän ei enää uskaltanut mennä pajaan, jossa Jano, liikanimeltä Sammumaton, nauroi hänelle hävyttömästi vasten silmiä. Iltapäivällä hän ei kumminkaan jaksanut enää vastustaa haluaan, vaan otti tyhjän korin käsivarrelleen ja lähti ulos sillä tekosyyllä, että muka meni noutamaan alushameita pestäviksi Portes-Blanches-kadulta. Tultuaan Marcadet-kadulle, naulatehtaan kohdalle, hän alkoi astua hitaammin, toivoen sattumalta tapaavansa Goujet'n. Luultavasti tämäkin puolestaan oli odottanut häntä, sillä Gervaise oli tuskin viittä minuuttia ollut portilla, kun Goujet tuli ulos.
— Kas, te olette käymässä asioillanne, sanoi hän heikosti hymyillen; olette kai menossa kotiinne…
Sen hän sanoi puhuakseen jotakin. Gervaise kääntyi juuri poispäin Poissonniers-kadulta. Ja he nousivat Montmartrelle päin rinnakkain, mutta ei käsi kädessä. Heillä näytti olevan mielessä sama ajatus, päästä etäälle portilta, etteivät ihmiset luulisi heidän ennakolta sopineen yhtymisestä. Alla päin he astuivat epätasaisella kivityksellä, tehdasten jyristessä heidän ympärillään. Päästyään parin sadan askeleen päähän he vallan luonnollisesti, ikäänkuin olisivat tunteneet paikan, kääntyivät vasemmalle, puhumatta vieläkään mitään, ja tulivat rakentamattomalle tontille. Siinä oli höyrysahan ja nappitehtaan välille jäänyt kaistale vihreää niittyä, josta päivä oli paikotellen paahtanut nurmikon keltaiseksi; muudan vuohi, joka oli kiinni nuorassa, kierteli seivästään määkien; taustalla harrotti kuivunut puu kirkkaassa auringonpaisteessa.
— Eikö totta! sanoi Gervaise, luulisi olevansa maalla.
He menivät istumaan kuivuneen puun alle. Pesijätär laski korinsa jalkainsa viereen. Heitä vastapäätä kohosi Montmartren kukkula keltaisine ja harmaine, korkeine talorivineen, joiden lomasta pilkotti hiukan laihaa vihannuutta; ja kun he keikistivät päätään, näkivät he taivaan avaruuden hohtavanpuhtaana leviävän yli kaupungin; ainoastaan pohjoisella taivaalla leijaili pieniä valkoisia pilven hattaroita. Mutta kirkas valo häikäisi heidän silmiään, ja he käänsivät katseensa taivaanrannan tasalle, jota vastaan loistivat valkoisina esikaupunkien kaukaiset rakennukset, Varsinkin he seurasivat höyrysahan ohuen torven hengitystä, kun se tuprutteli ilmoille sankkoja höyrypilviä. Sen raskas huohotus tuntui tuottavan helpotusta heidän ahdistetulle rinnalleen.
— Niin, sanoi Gervaise taas, kun vaitiolo alkoi tuntua kiusalliselta, minä olin lähtenyt asioilleni…
Vaikka hän niin hartaasti oli toivonut selvitystä, niin häneltä yht'äkkiä rohkeus lannistui, eikä hän saanut sanaa suustaan. Häpeän tunne valtasi hänet kokonaan. Ja hän tunsi kumminkin vallan hyvin, että he olivat tulleet sinne itsestään, puhellakseen juuri siitä; ja siitä he puhelivatkin tarvitsematta lausua sanaakaan. Edellisen illan tapaus oli heidän välillään ikäänkuin raskaana taakkana, joka heitä painosti.
Silloin Gervaise hirveän surumielisyyden valtaamana alkoi kyynelsilmin kertoa rouva Bijardin, pyykkimummonsa kuolinkamppauksesta; hän oli aamulla kuollut kauheita tuskia kärsittyään.