Ja kun kuka kävi häntä katsomassa, Virginie tai rouva Boche, kysyäkseen hänen terveydentilaansa, ei hän edes malttanut vastata, vaan alkoi heti ladella valituksiaan.
— Voi, kun se on kovassa, se leipä, jota minä täällä syön! Vennon vierastenkaan luona ei minulla olisi niin paljoa kärsittävää… Eräänkin kerran, kun minä pyysin kupin rohtoteetä, niin eikös ne herjat tuoneet minulle kokonaista vesiruukullista, saadakseen moittia minua, että minä muka juon sitä liian paljon… Nanakin, mokoma, jota minä olen koettanut kasvattaa, livistää paljasjaloin tiehensä jo aamulla, enkä minä näe häntä sen koommin koko päivänä. Luulisi, että minä haisen pahalta. Kumminkin hän nukkuu yöllä makeasti eikä heräisi kertaakaan kysymään minulta, mitenkä minä jaksan… Sanalla sanoen, minä olen heidän tiellänsä, ja he odottavat vain minun kuolemaani. Niin, kyllä he minusta pian pääsevät eroon! Minulla ei ole enää poikaa; se pesijätär räähkä on hänet minulta riistänyt. Hän pieksäisi minua, löisi minut kuoliaaksi, ellei hän pelkäisi joutuvansa oikeuden käsiin.
Gervaise kohteli todellakin mummoa toisinaan kovanpuoleisesti. Sitä mukaa kuin liike rappeutui, kävivät ihmiset ärtyisemmiksi ja suuttuivat toisiinsa vähimmästäkin sanasta. Eräänä aamuna oli Coupeau huutanut, kun kohmelo pakotti hänen päätänsä: »Tuo mummo se puhuu aina kuolemastaan, mutta eipä siitä koskaan näy tulevan mitään!» Ne sanat olivat kovasti käyneet muori Coupeaun sydämelle. Häntä moitittiin siitä, että hän maksoi paljon, ja sanottiin aivan rauhallisesti, että säästyisi suuret summat, jos häntä ei enää olisi olemassa. Totta puhuen, ei hänkään käyttäytynyt niinkuin hänen olisi pitänyt. Niinpä hän, joka kerran kun hänen vanhin tyttärensä, rouva Lerat kävi hänen luonaan, ruikutti tälle surkeuttaan ja syytti poikaansa ja miniätään, että he jättivät hänet nälkään kuolemaan, ja sen hän sanoi vain houkutellakseen häneltä kahdenkymmenen soun rahan, jonka hän käytti makeisiin. Myöskin Lorilleux'läisille hän syötti kamaloita juttuja kertoen heille, mihin heidän kymmenet francinsa menivät, pesijättären mielitekoihin, uusiin myssyihin, leivoksiin, joita hän söi salaa toisilta, vieläpä likaisempiinkin asioihin, joista ei uskaltanut puhuakkaan. Pari, kolme kertaa hän oli yllyttää ilmi tappeluun koko suvun. Toisen kerran hän oli toisten, toisen kerran toisten puolella; kaikki sotki hän yhteen sekamelskaan.
Hänen yskänsä ollessa kovimmillaan tänä talvena, eräänä iltapäivänä, kun rouva Lorilleux ja rouva Lerat olivat tavanneet toisensa muorin vuoteen ääressä, iski hän heille silmää pyytääkseen heitä kumartumaan. Hän sai tuskin puhutuksi, vaan supitti heille hiljaa:
— Se on siivoa!… Minä kuulin heidän vehkeensä viime yönä. Niin, niin, Nilkuttajan ja hatuntekijän… Ja he vasta elämöivät! Coupeau on kaunis. Se on siivoa!
Hän kertoi katkonaisin lausein, rykien ja ähkyen, että hänen poikansa oli edellisenä iltana tullut kotiin arvatenkin sikahumalassa. Sitten hän unetonna maatessaan oli vallan hyvin erottanut kaikki äänet, miten Nilkuttaja paljain jaloin astui kivilattialla, miten hatuntekijä häntä kutsui ja hiljaa avasi välioven, ja kaikki mitä sitten seurasi. Sitä mahtoi kestää päivännousuun asti, hän ei tietänyt tuntia ihan tarkalleen, sillä ponnistuksistaan huolimatta hän oli lopulta vaipunut uneen.
— Ilkeintä koko asiassa on, jatkoi hän, että Nana olisi voinut kuulla. Hän oli niin levoton koko yön, vaikka hän tavallisesti nukkuu sikeästi kuin porsas; hän keikkui ja piehtaroi, ikäänkuin hänen sängyssään olisi ollut tulisia kekäleitä.
Kumpikaan nainen ei näyttänyt hämmästyvän.
— Se kai on alkanut jo ensimäisenä päivänä, sanoi rouva Lorilleux. Mutta kun kerran Coupeaulla ei ole mitään sitä vastaan, niin mitäpä meidänkään tarvitsee siihen sotkeentua? Sen minä vain sanon, että häpeäksi se on koko suvulle.
— Minä jos olisin mummon sijassa, selitti rouva Lerat puristaen huulensa yhteen, niin minä kun säikäyttäisin häntä! Minä huutaisin hänelle jotakin, mitä tahansa: Minä näen sinut! tai: Santarmit ovat täällä!… Erään lääkärin piika kertoi minulle isäntänsä sanoneen, että siitä voi nainen säikähtää kuoliaaksi vissillä hetkellä. Ja jos hän heittäisikin henkensä siihen paikkaan, niin mitäpäs siitä? Sen hän ansaitseisikin! Silloinpahan saisi rangaistuksensa siinä, missä on syntiäkin tehnyt.