— Menkää sinne, hän tahtoo puhutella teitä.
Vavisten astui Gervaise sisälle jättäen oven auki.
Tämä kohtaus liikutti kovasti hänen mieltään, sillä se oli ikäänkuin heidän rakkautensa tunnustus rouva Goujet'n edessä. Pieni kamari oli entisellään, hauska ja rauhallinen, seinät täynnä kuvia, ja kapea rautasänky nurkassa kuin viisitoistavuotiaan pojan huoneessa. Goujet makasi pitkällään sängyllä, masentuneena siitä, mitä muori Coupeau oli hänelle uskonut, silmät punaisina ja kaunis keltainen parta vielä märkänä. Hän oli kai puhkaissut tyynynsä kauheilla nyrkeillään raivonsa ensi puuskassa, sillä päällisen halkeamasta työntyi ulos höyheniä.
— Kuulkaa, äiti on väärässä, sanoi hän pesijättärelle melkein kuiskaamalla. Te ette ole minulle mitään velkaa, minä en tahdo siitä puhuttavankaan.
Hän oli hiukan kohottautunut ja katsoi Gervaiseen. Isoja kyyneleitä nousi heti taas hänen silmiinsä.
— Oletteko sairas, herra Goujet? kysyi Gervaise. Mikä teitä vaivaa?
Sanokaa minulle.
— Kiitos, ei mikään. Minä rasituin liiaksi eilen. Jahka minä vähän nukun…
Silloin hänen sydämensä murtui, jaksamatta pidättäytyä enää huusi hän:
— Voi! hyvä Jumala! hyvä Jumala! Senhän ei koskaan pitänyt tapahtua, ei koskaan! Tehän olitte sen vannonut. Ja se on tapahtunut, nyt se on tapahtunut… Voi, hyvä Jumala! kun se koskee minuun kipeästi. Lähtekää pois.
Ja rukoilevan hellästi viittasi hän kädellään, että hänen tuli poistua. Gervaise ei lähestynyt sänkyä, vaan lähti tiehensä, niinkuin hän oli pyytänyt, typertyneenä, osaamatta sanoa mitään häntä lohduttaakseen. Viereisessä huoneessa hän otti korinsa lattialta, mutta jäi vielä seisomaan ovensuuhun; hän olisi tahtonut sanoa jotakin. Rouva Goujet jatkoi parsimistyötään kohottamatta päätään. Hän se viimein sanoi: