Tämä selitys sai läsnäolijat rauhottumaan, ja he laskivat tyhjät lasinsa pöydälle.
Vihdoin Poissonilaiset lähtivät pois. Lantier lähti heidän kanssansa, sanoen menevänsä erään ystävänsä luokse jättääkseen vuoteensa naisille, jotta he voisivat siinä nukkua jonkun tunnin vuoroonsa. Lorilleux palasi yksin kotiinsa nukkumaan ja sanoi, ettei se ollut tapahtunut vielä yhtään kertaa koko aikana kun hän oli ollut naimisissa. Silloin Gervaise ja molemmat sisarukset jäätyään yksin nukkuneen Coupeaun kanssa kävivät istumaan kamiinin ääreen, jonka päällä he pitivät kahvia kuumana. Siinä he kyyröttivät, kädet esiliinan alla, kumartuneina tulta kohden, jutellen hiljaa keskenään. Heidän ympärillään vallitsi syvä hiljaisuus. Rouva Lorilleux ruikutti köyhyyttään: hänellä ei ollut mustaa hametta, eikä hän kumminkaan olisi tahtonut ostaa uutta, sillä heillä oli hyvin tiukka rahoista, hyvin tiukka; ja hän kysyi Gervaiseltä, eikö muori Coupeaulta ollut jäänyt musta hame, se, jonka hän oli saanut syntymäpäiväkseen. Gervaisen täytyi käydä hakemassa hame. Tekemällä laskoksen vyötäisiin voi hän sitä vallan hyvin käyttää. Mutta rouva Lorilleux tahtoi myöskin vanhoja alusvaatteita, puhui sängystä, kaapista ja kahdesta tuolista, katsellen ympärilleen löytääkseen vielä joitakin rihkamia, jotka pitäisi jakaa tasan. Siitä oli vähällä nousta riita, mutta rouva Lerat sai sen asettumaan; hänestä oli kohtuullisempaa, että Coupeaulaiset saivat mummon vähäiset rippeet, sillä he olivat ne hyvin ansainneet, kun mummon hoito oli kokonaan ollut heidän niskoillaan. Ja kaikki kolme alkoivat taas torkkua kamiinin ääressä jutellen toisilleen juoruja yksitoikkoisella äänellä. Yö tuntui heistä kauhean pitkältä. Väliin he ravistelivat itseään, joivat kahvia ja kurottivat kaulaansa katsoakseen kamariin, missä kynttilä, jota ei saanut niistää, paloi surkealla punaisella liekillä, jonka hiiltyneestä sydämestä tippuneet varkaat olivat panneet isona lepattamaan. Aamupuoleen heitä alkoi värisyttää huolimatta kovasta kuumuudesta, jota kamiinista levisi. Tuskallisesta odotuksesta väsyneinä he olivat ihan menehtyä, heidän silmiään pakotti, ja liiasta puhumisesta oli heidän kielensä aivan kuivunut. Rouva Lerat heittäytyi Lantier'n vuoteelle ja kuorsasi kuin mies. Sill'aikaa molemmat toiset nukkuivat istualleen, pää riipuksissa, niin että se toisinaan retkahti polviin asti. Päivän alkaessa sarastaa herätti heidät vilun puistatus. Muori Coupeaun kynttilä oli taas sammunut. Ja kun pimeästä kamarista taas alkoi kuulua hiljaista lorinaa, niin rouva Lorilleux uudisti kovalla äänellä entisen selityksen rauhottaakseen itseään.
— Ruumis vuotaa, sanoi hän sytyttäen uuden kynttilän.
Hautajaiset oli määrätty alkamaan puoli yhdentoista aikaan. Kaunis aamupäivä vielä edellisen päivän ja yön lisäksi! Vaikka Gervaisella ei ollut yhtään souta, olisi hän mielellään antanut sata francia sille, joka olisi tullut ottamaan muori Coupeaun kolme tuntia aikaisemmin. Ei, rakastipa ihmisiä kuinka paljon tahansa, niin liian raskaiksi he sittenkin käyvät kuoltuaan; ja kuta enemmän heitä rakastaa, sitä pikemmin tahtoisi heistä päästä.
Hautajaisaamuna ei onneksi jouda paljoa suremaan. Kaikellaisissa valmistuksissa on paljon hommaa. Ensin syötiin aamiaista. Sitten toi ukko Bazouge, kuudennessa kerroksessa asuva ruumiinkantaja, kirstun ja säkin silppuja. Tämä kunnon mies joka ei koskaan selvinnyt humalastaan, oli tänäkin aamuna vielä kahdeksan aikaan aika tuitterissa edellisenä iltana ottamistaan ryypyistä.
— Tänne kai se piti tuoda? kysyi hän. Ja hän laski kirstun maahan, niin että se rusahti.
Mutta kun hän heitti sen viereen silppusäkin, jäi hän silmät selällään ja suu auki seisomaan huomatessaan edessään Gervaisen.
— Antakaa anteeksi, minä olen erehtynyt, sopersi hän. Mutta minulle sanoivat, että sitä tarvittiin täällä teillä.
Hän otti jo silppusäkin lattialta, mutta pesijätär pidätti häntä huutaen:
— Jättäkää se vain tänne, kyllä te olette oikeassa paikassa.