Vihdoin kello löi kymmenen. Ruumisvaunut olivat myöhästyneet. Puotiin oli jo kerääntynyt ihmisiä, ystäviä ja naapureita, herra Madinier, Saapas, rouva Gaudron ja neiti Remanjou; ja suljettujen ikkunaluukkujen välitse ilmestyi vähän väliä miehen tai naisen pää kurkistamaan kadulle, tokko ruumisvaunuja hiljankaan alkoi näkyä. Sukulaiset jotka olivat kokoontuneet peräkamariin, kättelivät siellä vieraitaan. Syntyi äänettömyys, jonka aikana kuului vain toisinaan kiireistä supatusta ja naisten hameiden kahinaa, kun tässä kiusallisessa ja hermostuttavassa odotuksessa rouva Lorilleux huomasi unohtaneensa nenäliinansa, tai rouva Lerat etsi virsikirjaa lainatakseen. Jokainen uusi tulokas huomasi saapuessaan avonaisen kirstun keskellä pientä kamaria, vuoteen vieressä; ja tahtomattaankin jäi jokainen mittailemaan sitä silmillään, laskien, että lihava muori Coupeau ei ikimaailmassa mahtuisi siihen. Kaikki katsoivat toisiinsa, ja heidän silmistään voi lukea saman ajatuksen, vaikka he eivät sitä toisilleen sanoneet. Katuovella syntyi tungeksivaa liikettä. Herra Madinier tuli ilmottamaan vakavalla ja hillityllä äänellä:

— Nyt ne ovat täällä!

Mutta ruumisvaunut eivät vielä tulleet. Sisälle astui peräkkäin kiireisin askelin neljä punanaamaista ruumiinkantajaa, joiden mustat puvut olivat virttyneet ja kuluneet hankautuessaan ruumiskirstuja vastaan. Ukko Bazouge astui ensimäisenä kovasti juovuksissa, mutta hyvin arvokkaana; niinpian kuin hän oli virantoimituksessa, sai hän takasin vakavan ryhtinsä. He eivät virkkaneet sanaakaan, vaan näyttivät, pää hiukan kumarassa, punnitsevan muori Coupeauta jo katseillaan. Eikä siinä kauvan viivytelty, tuskin ennätti aivastaakkaan, ennenkun mummo parka oli pakattuna laatikkoonsa. Pienin joukosta, nuori, kierosilmä mies oli kaatanut silput kirstuun ja levitteli niitä käsillään, ikäänkuin hän olisi tahtonut niistä alustaa taikinaa. Toinen pitkä ja laiha, leikkisän näköinen mies levitti lakanan niiden päälle. Sitten kaikki neljä tarttuivat yht'aikaa ruumiiseen ja nostivat sitä kaksi jaloista ja kaksi hartioista. Se kävi vikkelästi kuin letun kääntäminen. Ihmiset jotka kurottivat kaulaansa nähdäkseen, voivat melkein luulla että muori Coupeau oli itsestään hypännyt laatikkoonsa. Hän mahtui siihen ihan parhaiksi, ikäänkuin se olisi ollut häntä varten tehty, niin parhaiksi, että oli kuultu hänen ruumiina hankautuminen kirstun lautoja vastaan, joihin se otti kiinni joka paikasta niinkuin taulu kehykseensä. Mutta kaikissa tapauksissa hän siihen mahtui, mikä ihmetytti kaikkia läsnäolijoita; ihan varmaan hänen oli täytynyt kutistua edellisestä päivästä. Sillä välin ruumiinkantajat olivat nousseet ylös ja jäivät odottamaan; pieni kierosilmä otti kirstunkannen ja kutsui perheen jäseniä heittämään viimeisiä jäähyväisiä; Bazouge pisti naulat suuhunsa ja otti vasaran käteensä jo valmiiksi. Silloin Coupeau, hänen molemmat sisarensa, Gervaise ja vielä muitakin lankesi polvilleen, ja kaikki suutelivat muoria, ennenkuin häntä lähdettiin viemään, ja vuodattivat isoja kuumia kyyneleitä, jotka tippuivat hänen jäykistyneille jääkylmille kasvoilleen. Nyyhkytystä ja itkun tyrskettä kesti hyvän aikaa. Kansi laskettiin päälle, ja ukko Bazouge upotti siihen naulansa taitavasti kuin tottunut tavaran pakkaaja parilla iskulla kunkin naulan päähän; eikä kukaan enää kuullut omaakaan itkuaan tässä paukkeessa, joka muistutti huonekalujen korjausverstasta. Kun kansi oli naulattu kiinni, lähdettiin kirstua viemään.

— Ei luulisi tekevän mielen mokomia koristuksia tällaisella hetkellä! sanoi rouva Lorilleux miehelleen huomatessaan ruumisvaunut oven edessä.

Ruumisvaunut saivat liikkeelle koko korttelin. Makkaramuija kutsui sekatavarakaupan puotipoikia, pikku kelloseppä oli tullut katukäytävälle ja naapurit kurottautuivat ikkunoistaan sitä töllistelemään. Ja kaikki nämä ihmiset eivät muusta puhuneet kuin ruumisvaunujen reunuksen valkoisista pumpulitupsuista. Olisi ollut paljon parempi että Coupeaulaiset olisivat maksaneet velkansa! Mutta, kuten Lorilleux'läiset sanoivat, kun kerran ihminen on ylpeä, niin se näytäksen joka paikassa ja väkisinkin.

— Se on kerrassaan häpeämätöntä! sanoi samalla hetkellä Gervaise puhuen ketjuntekijästä ja hänen vaimostansa. Nämä senkin kitupiikit kun eivät ole tuoneet edes senkään vertaa kuin orvokkikimppua äitinsä kirstulle.

Lorilleux'läiset olivat tosiaankin tulleet tyhjin käsin. Rouva Lerat oli antanut tekokukista tehdyn seppeleen. Ja kirstulle pantiin vielä kukkavihko ja kaunokkiseppele, jotka Coupeaulaiset olivat ostaneet. Ruumiinkantajain oli täytynyt ponnistaa oikein hartiavoimalla saadakseen kirstun nostetuksi vaunuihin. Ruumissaatto järjestäytyi hitaasti. Coupeau ja Lorilleux, pitkä takki päällä ja hattu kädessä, astuivat edeltä; edellinen oli ylläpitänyt liikutustaan juomalla aamulla pari lasia valkoista viiniä ja piti nyt kiinni lankonsa käsipuolesta, sillä hän tunsi jalkansa niin hervottomiksi ja hänen päätänsä pakotti. Sitten seurasivat miehet, herra Madinier hyvin totisena, kokonaan mustissaan, Saapas, jolla oli palttoo puseronsa päällä, Boche, joka herätti huomiota keltaisilla housuillaan, Lantier, Gaudron, Paistikas, Poisson, ynnä muita vielä. Sen jälkeen tulivat naiset, ensiksi rouva Lorilleux, jolla oli päällään muori-vainajan korjattu hame, ja rouva Lerat, joka saalilla koetti peitellä hät'hätää tekaistua surupukuaan, sinisenpunaisilla nauhoilla koristettua röijyä, ja heidän jäljestään Virginie, rouva Gaudron, rouva Fauconnier, neiti Remanjou, ja koko jälkijoukko. Kun ruumisvaunut alkoivat täristen laskeutua Goutte-d'Or'ïn katua, naisten tehdessä ristimerkkiä ja miesten nostaessa hattuaan, kävivät ruumiinkantajat paikoilleen; kaksi heistä astui edeltä ja yksi ruumisvaunujen kummallakin puolen. Gervaise oli jäänyt viimeiseksi sulkemaan puotia. Hän jätti Nanan rouva Bochen huostaan ja sai saattojoukon kiinni juosten toisten perästä; tyttö jäi portinvartijan vaimon kanssa porttikäytävään ja katsoi mitä suurimmalla mielenkiinnolla komeitten vaunujen jälkeen, joissa hänen isoäitinsä hävisi kadun päähän.

Juuri kun pesijätär hengästyksissään saavutti saattojoukon hännän, tuli Goujet omalta taholtaan. Hän liittyi miesten joukkoon, mutta kääntyi katsomaan taaksensa ja tervehti Gervaiseä päätään nyökäyttäen niin ystävällisesti, että tämä tunsi itsensä yht'äkkiä hyvin onnettomaksi ja alkoi uudestaan itkeä. Hän ei itkenyt enää ainoastaan muori Coupeauta, hän itki jotakin kauheata, jota hän ei olisi voinut sanoa, mutta joka oli tukahduttaa hänet. Koko matkan hän painoi nenäliinaansa silmilleen. Rouva Lorilleux, jonka kuivat posket hehkuivat, katsoi häneen karsaasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut syyttää häntä teeskentelystä.

Kirkossa ei toimitus kestänyt kauvaa. Messu tahtoi kumminkin venyä hiukan pitkäksi, sillä pappi oli hyvin vanha. Saapas ja Paistikas olivat kolehtia peläten katsoneet parhaaksi jäädä ulkopuolelle. Herran Madinier tarkasteli kaiken aikaa pappeja ja kertoi havaintojaan Lantier'ille: nuo veitikat, jotka siinä laskettelivat latinaansa, eivät tienneet edes itsekään, mitä he mongersivat; he hautasivat ihmisen aivan samalla tavalla kuin he olisivat hänet kastaneet tai vihkineet, ilman vähintäkään tunnetta sydämessään. Sitten herra Madinier moitti juhlamenojen paljoutta kynttilöineen ja vaikertavine äänineen, ja koko tätä surullista näytäntöä, jolla sukulaisten tunteita hellytettiin. Omaisensa tuli siten menettäneeksi oikeastaan kahteen kertaan, ensin kotona ja sitten kirkossa. Ja kaikki miehet myönsivät hänen olevan oikeassa, sillä vielä oli jäljellä tuskallinen hetki, kun messun päätyttyä ruvettiin posmittamaan rukouksia ja läsnäolijain täytyi kulkea kirstun ohi ja pirskottaa sille vihkivettä. Onneksi hautausmaa ei ollut kaukana. Chapellen pieni hautausmaa, palanen puutarhaa Marcadet-kadun varrella. Ruumissaatto saapui sinne epäjärjestyksessä, kaikki kopistelivat jalkojaan ja puhuivat omista asioistaan. Routainen maa tömisi, olisi tehnyt mieli panna tanssiksi, että jalat olisivat pysyneet lämpöisinä. Ammottava hauta, jonka viereen kirstu oli laskettu, oli jo kokonaan jäätynyt, vaalean harmaa ja kivinen kuin kalkkilouhos; hautajaisvieraista, jotka seisoivat multakasoilla sen ympärillä, ei ollut kovinkaan hauskaa odottaa sellaisessa pakkasessa ja katsoa kuoppaan. Vihdoin tuli pappi messupaita päällä pienestä talosta. Hän värisi ja hänen henkensä näkyi valkoisena höyrynä, joka kerran kun hän lausui »de profundis». Viimeisen ristinmerkin tehtyään hän lähti kiireesti tiehensä, eikä hänen näyttänyt tekevän mieli alottaa uudestaan. Haudankaivaja tarttui lapioonsa, mutta maa oli niin kovaksi jäätynyt, ettei hän saanut siitä lohkiamaan kuin isoja möhkäleitä, jotka kovalla jyminällä, ikäänkuin olisi kanuunoita lauvottu, putoilivat haudan pohjaan pommittaen kirstua, niin että olisi luullut kansilautojen halkeilevan. Olipa kuinka itsekäs tahansa, niin kyllä tuo musiikki ottaa luonnon pois. Kyyneleet alkoivat taas vuotaa. Lähdettiin jo paluumatkalle, mutta vielä hautausmaan ulkopuolellekin kuului kumeaa jyskettä. Saapas huomautti puhallellen kouriinsa, että muori Coupeau paralle ei, piru vie, tullut liian lämmin kuopassaan.

— Hyvät naiset ja muu saattoväki, sanoi levyseppä muutamille ystäville, jotka olivat jääneet kadulle sukulaisten seuraan, kai te sallitte meidän tarjota teille jotakin…