Sitten hän huudahti äkkiä, aivan kuin tämä ajatus olisi herättänyt hänessä toisen:
— Johtui tässä mieleeni, että tapasin Nanan eilen illalla.
Tästä äkillisestä uutisesta tuli Gervaise niin liikutetuksi, että lensi istualleen keskelle likavesilätäkköä, joka ulottui yli koko puodin. Siihen hän jäi ryyhöttämään hikisenä, hengästyneenä, harja kädessä.
— Vai niin! huokasi hän vain.
— Niin, kun kuljin Martyr-katua alaspäin, näin erään edelläni kulkevan tytön vääntelevän häntäänsä erään ukon käsikynkässä kulkiessaan, ja sanoin itsekseni: Tuon pempun minä tunnen… Kiirehdin silloin kulkuani ja tulin seisomaan ihan nenäkkäin meidän Nanan kanssa… No, ei teillä ole mitään syytä surkutella häntä, sillä hän näytti hyvin onnelliselta, sievä villaleninki yllään ja kultaristi kaulassa, ja sen lisäksi hän oli hyvin pirteän näköinen!
— Vai niin, sanoi Gervaise taas käheämmällä äänellä.
Lantier, joka oli syönyt pastillit loppuun, otti toisesta pöntöstä sokeroidun keksin.
— Tytöllä on yksi paha tapa! jatkoi hän. Ajatelkaa vain, hän antoi minulle hyvin julkeasti merkin, että seuraisin häntä. Sitten hän vei ukkonsa talteen, johonkin kahvilaan… Voi kuinka hassu tuo ukko on, ikäkulu rahjus!… Ja Nana palasi minua tapaamaan erääseen porttikäytävään. Millainen käärme hän on! Sievä kuin pakana, ja nuoleskelee sitten kuin koiranpentu! Niin, hän suuteli minua, ja halusi saada kuulla uutisia kaikista ihmisistä… Sanalla sanoen, olin hyvin tyytyväinen, että tapasin hänet.
— Vai niin! sanoi Gervaise kolmannen kerran.
Hän oli siinä kumarassa ja odotteli yhä. Hänen tyttärensä ei siis ollut muistanut häntä ainoallakaan sanalla? Hiljaisuuden vallitessa kuului uudestaan Poissonin sahan ääni. Lantier imi hyvillä mielin, kiireimmän kautta sokerikeksiään, maiskutellen huuliaan.