Hänen silmänsä välähtivät ja hän kääntyi Gervaiseen päin, joka seisoi puodin perällä lautasia kuivaamassa.
— Niin, hän ajoi vaunuissa, ja niin aistikkaasti puettuna!… Hän oli niin ylhäisen naisen näköinen, etten ollut tuntea häntä, ja hänen valkeat hampaansa loistivat hänen naamastaan, joka oli tuore kuin kukkanen. Hän se ensiksi vilkutti minulle hansikkaallaan… Luulen hänen saaneen oikean kreivin onkeensa. Hän seurustelee hyvin hienoissa piireissä ja voi antaa palttua meille kaikille, sillä tuolla tyttöletukalla on onnea yli silmäin ja korvien!… Herttainen hän on kuin kissanpoika! Ei, ette voi kuvitella mielessännekään sellaista kissanpoikaa!
Gervaise kuivasi yhä lautastaan, vaikka se aikoja sitten oli puhdas ja kiiltävä. Virginie mietti; hän oli levoton kahden vekselin tähden, sillä hän ei tiennyt, kuinka voisi maksaa ne seuraavana päivänä. Pyylevä ja pullea Lantier taasen imi sokeria, joka oli hänen ainoana ruokanaan, ja täytti sievien, hyvinpuettujen pikkutyttöjen ihailullaan koko makeispuodin, josta hän jo oli syönyt kolme neljännestä ja jossa haiskahti rappiolta. Niin, ei ollut enään kuin muutamia sokeroituja manteleja jyrsittävänä ja muutamia sokeroituja keksejä imettävänä, ennenkuin Poissonilaisten kaupasta tuli loppu. Yht'äkkiä Lantier huomasi vastakkaisella katukäytävällä poliisin, jolla oli palvelusvuoro ja joka kulki ohi, takinnapit kiinni ja miekka reisiä vastaan takoen. Se huvitti Lantier'ta vielä enemmän. Hän pakotti Virginietä katsomaan miestään.
— Hei vaan! sanoi hän, Badingue näyttää olevan hyvällä päällä tänä aamuna… Katsokaahan, hänellä on takapuoli liiaksi paljo sisällä! Hän on varmaankin ollut vähän kallistamassa lasia jossakin, hämmästyttääkseen koko maailmaa.
Kun Gervaise tuli kotiin, tapasi hän Coupeaun istumassa sängyn reunalla uuden taudinkohtauksen tylsistämänä. Hän katseli lattiaa elottomilla silmillään. Silloin Gervaisekin istuutui tuolille, jäsenet hervottomina ja kädet riipuksissa likaista hametta pitkin. Neljännestunnin viipyi hän siinä Coupeauta vastapäätä, sanomatta sanaakaan.
— Olen kuullut uutisia, sai hän vihdoin sanotuksi. Tyttäresi on nähty… Niin, tyttäresi on hyvin hieno eikä enää tarvitse sinua. Hän on totta tosiaan oikein onnellinen!… Hyvä Jumala, antaisin vaikka mitä, jos pääsisin hänen sijaansa.
Coupeau tähysteli yhä lattiaa. Sitten hän nosti viinan runtelemat kasvonsa, sanoi mielipuolen tavoin ja änkytti:
— Kuulehan, muruseni, en minä estä sinua… Et sinä vielä ole hullumman näköinen, kun vain peset itsesi puhtaaksi. Niin, niin, ei ole niin vanhaa vakkasta, joka ei kanttaan löytäisi, niinkuin sanotaan… Perhana, eiköhän siitä saisi vähän voita leivälleen!
XII.
Taisi olla hyyrynmaksupäivän jälkeinen lauvantai, tuossa tammikuun 12, 13 päivän vaiheilla, Gervaise ei tiennyt sitä tarkalleen. Hän oli aivan päästä pyörällä, sillä oli jo kulunut kokonaisia vuosisatoja, siitä kun hän oli saanut mitään lämmintä vatsaansa. Mikä pirullinen viikko! Kaikki oli tarkalleen käytetty, tiistaina oli ostettu kaksi neljän naulan leipää, jotka olivat riittäneet torstaihin asti, sitten oli syöty edellisenä päivänä löydetty kuiva leivän syrjä, mutta kolmeenkymmeneen kuuteen tuntiin ei ollut ollut niin murustakaan; kaikki ruoka oli aivan lopussa! Mutta sen hän tiesi ja tunsi selässään, että ulkona oli sikamainen ilma, kova pakkanen, taivas musta kuin paistinpannun pohja, ja aivan halkeamaisillaan lumen paljoudesta, joka kuitenkin itsepäisesti odotutti tuloaan. Kun on talvi ja nälkä sisälmyksiä kurnimassa, niin vaikka kuinka kiristää vyötään, ei se lihota.