— Olen ollut hyvin väsynyt kaikkina näinä päivinä, ja nyt minä laiskottelen ja lellittelen itseäni, kuten näette.
Mutta hänen nukkemaiset kasvonsa, jotka olivat täynnä harmahtavia täpliä, saivat sellaisen äärimmäisen tuskan ilmeen, että Gervaise, unhottaen oman kuolinkamppailunsa, pani kätensä ristiin ja vaipui polvilleen hänen viereensä. Kuukauden ajan hän oli huomannut, kuinka Lalie kulkiessaan piti kiinni seinistä ja oli aivan kaksin kerroin käpertynyt yskästä, joka muistutti kuolinkellojen soittoa. Tyttö ei tahtonut voida enään yskiäkään. Häntä vain nikotti, ja verta valui hänen suupielistään.
— Minkäs minä sille mahdan, etten ole oikein hyvissä voimissa, huokasi hän ikäänkuin lohdutuksekseen. Olen koettanut pysytelläitä pystyssä ja siivoilla täällä vähäsen… Eikös täällä näytä jotakuinkin siistiltä?… Aioin juuri ruveta ikkunoita pyyhkimään, mutta jalat pettivät. Voi kuinka hassua se on! Mutta kun voimat on lopussa, niin täytyy ruveta selälleen.
Hän keskeytti puheensa sanoakseen:
— Katsokaapas vähän minun lapsiani, etteivät leikkaa sormiaan saksilla.
Sitten hän vaikeni vapisten, kun kuuli raskaita askeleita porraskäytävästä. Ukko Bijard paiskasi kovasti oven selälleen. Hän oli tavallisuuden mukaan saanut pullosta päähänsä ja hänen silmissään leimusi viinan synnyttämä villiys. Kun hän huomasi Lalien olevan makuulla, niin hän takoi reisiänsä irvistellen, otti pitkän piiskan seinältä ja ulvoi:
— Herra Jumala, tämä on jo liikaa! tästähän jo voi nauraa kuollakseen!… Kaikki lehmät tässä panevat olille maata keskellä päivää!… Aiotko tehdä minusta pilaa, sen kirottu laiskuri?… No, pystyyn nyt, pian!
Hän läiskäytti jo piiskaansa sängyn päällä. Mutta tyttö sanoi rukoillen:
— Ei, isä kulta, minä pyydän, älä lyö… Olen varma siitä, että kadut perästäpäin… Älä lyö.
— Pääsetkö siitä jalkeille, ulvoi hän vielä kovemmin, tai minä kutkutan vähän kylkiäsi!… Pääsetkö siitä jalkeille, helvetin luuska!