— Te olette tuhma, te ette ajattele muuta kuin hävyttömyyksiä! sanoi Gervaise Coupeaulle. Tosinhan minä häntä rakastin… Mutta kun hän niin katalasti minut hylkäsi…
He puhuivat Lantier'sta. Gervaise ei ollut nähnyt häntä sen koomin; luuli hänen elävän yhdessä Virginien sisaren kanssa Glacièrellä tuon ystävän luona, jonka piti perustaa hattutehdas. Sitä paitsi häntä ei lainkaan haluttanut lähteä hänen perästään juoksemaan. Alussa hän oli sitä surrut kovasti; olipa hän tahtonut hukuttautuakin; mutta nyt hän oli mielessään rauhottunut, kaikki oli hänestä parhaiten, niinkuin oli käynyt. Kenties hän Lantier'n kanssa ei olisi koskaan kyennyt lapsiaan kasvattamaan, sillä Lantier oli niin hupa rahalle. Hän sai kyllä tulla tervehtimään Claudea ja Etienneä; hän ei aikonut ajaa häntä ulos. Mutta mitä Gervaiseen itseensä tuli, niin hän olisi ennemmin antanut hakata itsensä palasiksi, kuin olisi sallinut hänen sormenpäilläänkään koskea itseään. Ja hän sanoi kaiken tämän vakaasti, niinkuin ainakin nainen, jonka elämän tie on selvään viitotettu. Coupeau taas, joka ei luopunut haluamasta häntä omakseen, laski leikkiä, käänsi kaiken puheen ruokottomaksi, kyseli Lantier'sta kaikenlaista hyvin häikäilemättä, mutta samalla hän nauroi niin makeasti, hänen hampaansa loistivat niin valkeina, ettei Gervaisen johtunut mieleenkään siitä loukkautua.
— Tehän annoitte häntä selkään, sanoi Coupeau viimein. Ei teidän kanssanne ole hyvä joutua riitaan! Te pieksätte kaikki ihmiset hyvänpäiväisiksi.
Hänet keskeytti Gervaisen helakka nauru. Se oli tosiaankin totta, olihan hän pieksänyt sen pitkän Virginie roikaleen. Sinä päivänä hän olisi halunnut kuristaa jonkun kuoliaaksi. Ja häntä nauratti vielä enemmän, kun Coupeau kertoi, että Virginie häpeissään siitä, että oli kaikki näyttänyt, oli muuttanut toiseen kaupunginosaan. Gervaisen kasvot olivat siitä huolimatta lapsellisen lempeät. Ojentaen pulleat kätensä hän vakuutti, ettei hän hennoisi kärpästäkään tappaa; iskut hän tunsi vain sentähden, että hän oli niitä eläessään saanut kelpo lailla. Siitä hän johtui puhumaan nuoruudestaan jonka hän oli viettänyt Plassansissa. Hän ei ollut ensinkään huikentelevainen luonnostaan, eikä välittänyt lainkaan miehistä; kun Lantier oli ottanut hänet neljäntoista vanhana, oli se ollut hänestä hauskaa, kun tämä oli sanonut itseään hänen miehekseen ja hän itse oli olevinaan hänen emäntänsä. Hänen ainoa vikansa, sanoi hän, oli se, että hän oli helläsydäminen, että hän rakasti kaikkia ja kiintyi ihmisiin, jotka hänelle sitten tuottivat vain tuhansia kärsimyksiä. Niinpä hän miestä rakastaessaan ei ajatellut tuhmuuksia, vaan uneksi ainoastaan saada aina elää yhdessä hänen kanssaan rauhassa ja rakkaudessa. Ja kun Coupeau alkoi ilvehtien puhua hänen kahdesta lapsestaan, joita hän varmaankaan ei ollut saanut päänalusissaan hautomalla, lyödä näpäytti hän häntä sormille ja sanoi, että tietysti hän oli luotu samanlaiseksi kuin muutkin naiset; mutta väärin oli luulla, että naiset aina olivat siihen kovinkaan meneviä; naisilla on kylliksi huolta taloudestaan, kotona he tekevät työtä katketakseen, ja illalla maata mennessään he ovat liian väsyksissä ollakseen heti nukkumatta. Muuten hän oli tullut aivan äitiinsä, joka oli ollut hyvin työteliäs ihminen, ja kuolemaansa asti, yli kaksikymmentä vuotta oli kuluttanut voimansa ukko Macquart'in työjuhtana, Hän oli vielä hyvin hoikka äitiinsä verraten, jolla oli ollut sellaiset hartiat, että hän olisi voinut siirtää portit paikoiltaan; mutta siinä oli hän aivan äitinsä kaltainen, että hän helposti kiintyi vieraisiin ihmisiin. Sekin, että hän hiukan ontui, oli hänellä perintöä äiti raukaltaan, jota ukko Macquart alituiseen oli pieksänyt. Ainakin sata kertaa oli äiti hänelle kertonut, miten isä oli tullut yöllä kotiin humalassa ja osottanut hänelle hellyyttään niin kovakouraisesti, että löi häneltä jäsenet poikki, ja varmaankin hän oli jonakin sellaisena yönä saanut potkun lyhemmäksi jääneeseen jalkaansa.
— Eihän se toki tee mitään, sitähän tuskin huomaakaan, sanoi Coupeau
Gervaiseä miellyttääkseen.
Hän pudisti päätään; hän tiesi kyllä, että se näkyi; neljänkymmenen vanhana hän oli lyykähtävä kokoon joka askeleella. Sitten hän hymähtäen sanoi hiljaa:
— Teillä on kummallinen maku, kun rakastutte ontuvaan naiseen.
Coupeau alkoi silloin, kyynäspäät yhä pöydällä ja painaen kasvonsa vielä lähemmäksi, lasketella hänelle kohteliaisuuksia uskalletuin sanoin, ikäänkuin hän olisi tahtonut niillä hänet huumata. Mutta Gervaise pudisti yhä päätään kieltävästi, antamatta houkutella itseään, vaikka miehen hyväilevä ääni hiveli suloisesti hänen korviaan. Hän kuunteli katsoen ulos, ikäänkuin hänen huomionsa olisi kiintynyt kasvavaan väentungokseen. Kaikki puodit olivat nyt tyhjinä ja joka paikassa lakaistiin lattioita; hedelmäkaupan emäntä otti uunista viimeiset paistetut perunat ja makkarakauppias asetteli paikoilleen epäjärjestykseen joutuneita lautasia tiskilleen. Kaikista ruokapaikoista tuli ulos työmiesjoukkoja; nuo parrakkaat veitikat survivat toisiaan ja leikkivät kuin katupojat laskien luisua katukivillä, niin että raudotetut kengänkorot kalskahtelivat; toiset tupakoivat miettiväisen näköisinä kädet housuntaskussa tirkistäen silmät sirrallaan vasten aurinkoa. Molemmat katukäytävät, ajotie, jopa katuojatkin olivat täynnä väkeä; laiskan näköisiä ihmisiä tulvi avonaisista porteista, pysähtyen antaakseen ajomiehille tietä. Millä oli päällään pusero tai mekko, millä taas vanha virttynyt päällystakki, joka näytti vieläkin haljakammalta kirkkaassa päivänpaisteessa. Kaukaa kuului tehtaiden kellojen soittoa; mutta työmiehet eivät pitäneet kiirettä, vaan sytyttivät yhä uudestaan piippuaan ja poikkesivat toistensa kutsumina vielä moneen viinikauppaan, ennenkuin vihdoin päättivät jatkaa matkaansa työpaikalleen, jalkojaan viistätellen. Gervaiseä huvitti katsoa, miten kolme työmiestä, yksi pitkä ja kaksi lyhyttä kääntyi takaisin joka kymmenen askeleen päästä; vihdoin he suuntasivat askeleensa suoraan ukko Colomben Ansaan.
— Kas niin! sanoi Gervaise, siinäpä on kolme, joille ei näy olevan kiirettä luotukaan!
— Minä tunnen tuon pitkän; hän on muudan toveri, jota sanotaan
Saappaaksi.