Nuorekas ja ilonen ääni sai hänet lähtemään ikkunan luota.
— Teidän miehenne ei taida olla kotona, rouva Lantier?
— Ei, herra Coupeau, vastasi hän koettaen hymyillä.
Se oli muudan levysepän työmies, jolla oli saman talon ylimmässä kerroksessa huone, josta hän maksoi kymmenen francia[1] kuulta. Hänellä oli työkalulaukku olalla. Kun hän oli nähnyt avaimen ovella, oli hän pistäytynyt sisälle vanhana ystävänä.
— Nykyään, nähkääs, jatkoi hän, olen työssä tuolla sairashuoneella… Kylläpä nyt on kaunis toukokuu! Ilma tuntuu vain vähän kylmähköltä tänä aamuna.
Ja hän katseli Gervaisen kasvoja, jotka olivat itkusta punaiset. Kun hän näki, että vuode oli koskematon, hän pudisti hiukan päätään; sitten hän tuli lasten vuoteelle saakka, jotka yhä vielä nukkuivat punaposkisina kuin pikku enkelit; ja hiljemmällä äänellä hän jatkoi:
— Noo, teidän miehenne taitaa viettää vähän säännötöntä elämää, vai mitä? Älkää siitä olko huolissanne, rouva Lantier. Hänellä on paljon puuhaa politiikasta; hiljattain, kun oli äänestetty Eugène Sue'tä, joka kuuluu olevan kunnon mies, hän oli ihan vimmoissaan. Ehkäpä hän on viettänyt yönsä ystävien seurassa panettelemalla tuota Bonaparte lurjusta.
— Ei, ei, ponnisteli Gervaise sopertamaan. Ei se ole niin kuin te luulette… Kyllä minä tiedän, missä Lantier on… Meillä on, Jumala paratkoon huolemme, niinkuin kaikilla muillakin.
Coupeau iski silmää, näyttääkseen ettei hän ollut niin yksinkertainen, että hän olisi uskonut sellaista valetta. Ja hän lähti pois tarjouduttuaan noutamaan hänelle maitoa, jos hän ei itse aikonut mennä ulos. Gervaise oli kaunis ja toimellinen nainen, sanoi hän, ja lupasi hänelle apuaan siltä varalta, että hänelle milloin sattuisi ikävyyksiä. Heti kuin hän oli mennyt pois, asettui Gervaise takaisin ikkunaan.
Tulliportista tulvehti vielä yhä uusia jalkamiehiä kylmässä aamuilmassa. Sepät tunsi hän heidän sinisistä puseroistaan, muurarit heidän valkoisista mekoistaan, maalarit heidän päällystakeistaan, joiden alta näkyi pitkien puseroiden liepeet. Kaukaa katsoen tuo joukko oli haalistunut, epämääräinen väriltään, jossa virttynyt sininen ja likaisen harmaa olivat vallalla. Välistä joku työmies pysähtyi sytyttämään piippuaan, mutta toiset hänen ympärillään astuivat edelleen nauramatta tai puhumatta sanaakaan toverilleen, silmät liassa, kasvot Pariisia kohden, jonne he hävisivät yksitellen ammottavan Faubourg-Poissonnièrekadun kautta. Poissonnièrekadun molemmissa kulmauksissa, kummankin viinikaupan oven kohdalla, joiden luukut juuri avattiin, miehet kumminkin hiljentivät käyntiään; ennenkuin astuivat sisälle, seisoskelivat he katukäytävän reunalla, katsoen epäröiden Pariisiin päin, käsivarret hervottomina; heidän veltosta ryhdistään näki jo, että työpäivä oli mennyttä kalua. Tiskien ääressä miehet tarjosivat jokainen vuorostaan toisilleen ryyppyjä, unohtuivat sinne seisomaan, syljeksivät, rykivät ja selvittivät kurkkuaan kulauttamalla siihen ryypyn toisensa perästä. Pian niissä oli väkeä tuvan täydeltä.