Gervaisekin puolestaan tahtoi olla siistinä vihillä. Niin pian kuin naimiskauppa oli päätetty, hän alkoi puuhata. Hän oli työssä tavallista myöhempään iltaisin ja sai siten säästetyksi kolmekymmentä francia. Hänen teki kovasti mieli pientä hartioilla pidettävää silkkiliinaa, joita oli saatavissa kolmellatoista francilla Faubourg-Poissonnière-kadun varrella. Sen hän osti. Sitten hän erään rouva Fauconnier'n talossa kuolleen pesijättären leskeltä osti kymmenellä francilla tummansinisen villahameen, jonka hän kokonaan purki ja laittoi uudestaan itselleen sopivaksi. Jäljellä olevalla seitsemällä francilla hän sai pumpulisormikkaat, ruusun hattuunsa ja kengät vanhemmalle pojalleen Claudelle. Onneksi poikien puvut olivat vielä mukiin meneviä. Neljä yötä hän valvoi puhdistaessaan kaikkea ja tarkastaessaan aina pienemmätkin sukkiensa ja paitansa reijät.
Vihdoin perjantai-iltana, suuren päivän aattona oli Gervaisella ja Coupeaulla työstä palattuaan vielä hommaa kello yhteentoista saakka. Sitten he, ennenkuin kumpikin meni makaamaan omaan huoneeseensa, viettivät tuntikauden yhdessä morsiamen kamarissa hyvin tyytyväisinä, että kaikki valmistushommat olivat loppuneet. Huolimatta päätöksestään olla välittämättä naapureista he kumminkin olivat koettaneet tehdä kaikki parhaan kykynsä mukaan ja puuhanneet niin, että olivat peräti väsyksissä. Kun he sanoivat toisilleen hyvää yötä, olivat he nukkua seisalleen. Mutta yhtäkaikki heiltä pääsi syvä helpotuksen huokaus. Nyt oli kaikki selvillä. Coupeaulla oli todistajina herra Madinier ja Paistikas, Gervaisella Lorilleux ja Boche. Heidän piti kuuden kesken mennä kaikessa rauhassa tuomarin virastoon ja kirkkoon ilman sen suurempaa saattojoukkoa kintereillään. Sulhasen molemmat sisaretkin olivat luvanneet jäädä kotiinsa, kun heidän läsnäolonsa ei ollut välttämätön. Ainoastaan muori Coupeau oli ruvennut itkemään ja sanonut, että hän ennemmin lähtisi vaikka edeltäpäin ja kätkeytyisi johonkin nurkkaan kuin jäisi pois: ja hänet oli luvattu ottaa mukaan. Kello yksi oli koko seurueen määrä kokoontua »Hopeamyllyyn». Sieltä oli aikomus tehdä huviretki Saint-Denis'hin, jotta saataisiin parempi ruokahalu. Sinne oli mentävä junalla ja palattava takaisin jalan pitkin suurta viertotietä. Siitä piti tulla hauska retki, ei mitään ylenpalttista mässäystä, vaan kaiken piti käydä siivosti ja kunnollisesti, jos kohta iloa ei saanut puuttua.
Lauvantai-aamuna pukeutuessaan Coupeau alkoi käydä levottomaksi katsellessaan kahdenkymmenen soun rahaansa. Hänen johtui mieleensä, että hänen kohteliaisuuden vuoksi täytyi kai tarjota lasi viiniä ja kinkkuviipale todistajille päivällistä odottaessa. Voisihan niitä sitä paitsi sattua odottamattomiakin menoja. Kaksikymmentä souta ei totisesti riittänyt. Vietyään Clauden ja Etiennen rouva Bochen luo, jonka piti tuoda heidät illalla päivällisille, hän riensi Goutte-d'Or'in kadulle ja nousi rohkeasti Lorilleux'n luo lainaamaan häneltä kymmenen francia. Se oli hänestä hyvin vastenmielistä, sanat kangersivat hänen kurkussaan, sillä hän tiesi jo ennakolta, kuinka hänen lankonsa oli irvistävä. Tämä murisi ja ärisi kuin äkäinen koira, mutta antoi kumminkin lopuksi kaksi sadan soun rahaa. Sisarensa Coupeau kuuli murahtavan hampaittensa välistä, että »hyvästipä se alkoikin».
Vihkiminen oli määrätty tapahtuvaksi tuomarin virastossa puoli yhdentoista aikaan. Oli erittäin kaunis ilma, aurinko paahtoi katuja kuin ukkosen edellä. Morsiuspari, sulhasen äiti ja todistajat jakaantuivat kahteen ryhmään, jotta eivät herättäisi huomiota. Eellimäisenä kulki Gervaise Lorilleux'n käsikynkässä, herra Madinier talutti muori Coupeauta; vasta parinkymmenen askeleen päässä toisella katukäytävällä tulivat Coupeau, Boche ja Paistikas. Näillä kolmella oli päällä musta pitkä takki; Bochella oli keltaiset housut: Paistikkaalla ei ollut liiviä ja sentähden hän oli pannut takkinsa napit kiinni kaulaan asti, takin kauluksen päällä näkyi vaan nuoraksi väännetyn kaulahuivin nurkka. Ainoastaan herra Madinier'lla oli iso hännystakki; ja vastaan tulijat pysähtyivät katsomaan tätä herraa taluttamassa lihavaa muori Coupeauta, jolla oli yllään vihreä saali ja musta, punanauhainen myssy päässä. Gervaise näytti hyvin lempeältä ja iloiselta tummansinisessä hameessaan, kapea silkkiliina tiukasti hartioille puristettuna ja kuunteli kohteliaasti Lorilleux'n pilapuheita, joka kuumuudesta huolimatta ihan katosi mahdottoman isoon säkin muotoiseen palttooseensa. Silloin tällöin, kadun kulmissa Gervaise käänsi hiukan päätään, ja vilkasi hienosti hymyillen Coupeauhon, josta uudet, päivänpaisteessa loistavat vaatteensa tuntuivat oudoilta.
Vaikka he kävivät hyvin hitaasti, saapuivat he runsaasti puoli tuntia liian aikaiseen tuomarin virastoon.
Ja kun tuomari myöhästyi, niin heidän vuoronsa tuli vasta yhdentoista tienoossa. He istuivat odottamassa salin nurkassa katsellen korkeata kattoa ja kolkon näköisiä seiniä ja puhelivat hiljaa keskenään. Liikanaisesta kohteliaisuudesta he väistivät tuoliaan syrjemämksi joka kerran kuin joku viraston palvelija kulki ohi. Kumminkin he puoliääneen haukkuivat tuomaria tyhjäntoimittajaksi; hän mahtoi varmaankin olla henttunsa luona leiniään hierottamassa; tai ehkäpä hän oli kadottanut virkanauhansa. Mutta kun hän vihdoin tuli, nousivat he kunnioittavasti seisomaan. Heitä käskettiin istuutumaan paikoilleen. Silloin he saivat nähdä kolmet vihkiäiset, porvarillisille hääseurueineen, valkopukuisia morsiamia, kassapäitä tyttösiä, punavöisiä neitosia, ja loppumattomia jonoja elähtäneitä herroja ja naisia, jotka näyttivät hyvin tuntevan oman arvonsa. Kun heidät viimeinkin huudettiin esille, ei vihkimisestä ollut tulla mitään, sillä Paistikas oli hävinnyt. Boche löysi hänet ulkoa torilta piippua polttamassa. Olivatpa ne vietävän pöyhkeitä nämä virastoherrat, kun eivät muka aikoneet lainkaan välittää ihmisistä siitä syystä vain, ettei ollut voinkarvaisia hansikkaita työntää heidän nokkansa alle! — Ja koko toimitus, naimiskaaren lukeminen, kysymysten teko ja asiakirjain allekirjotus suoritettiin niin joutuisasti, että he jäivät töllistelemään toisiinsa luullen itseltään varastetun ainakin puolet koko juhlallisuudesta. Päästä pyörällä ja sydän kurkussa Gervaise painoi nenäliinan huulilleen. Muori Coupeau itki kuumia kyyneleitä. Kukin oli pannut parastaan piirtäessään nimensä luetteloon isoilla, ontuvilla kirjaimille, paitsi sulhanen, joka oli vetänyt ristin, kun ei osannut kirjottaa. Jokainen antoi neljä souta köyhille. Kun vahtimestari antoi vihkimätodistuksen Coupeaulle, nykäsi Gervaise häntä kyynäspäästä ja hän päätti vielä antaa viisi souta.
Tuomarin virastosta kirkkoon oli aika pitkä matka. Matkan varrella joivat miehet olutta, muori Coupeau ja Gervaise marjamehua ja vettä. Ja heidän oli kuljettava pitkää katua, johon aurinko paistoi kohdasteensa jättämättä vähääkään varjoa. Suntio odotti heitä keskellä tyhjää kirkkoa. Hän työnsi heidät pieneen kappeliin ja kysyi heiltä äkäisesti, että uskontoa pilkatakseenko he niin myöhään saapuivat kirkkoon. Eräs pappi tuli pitkin askelin nyrpeän näköisenä, nälästä kalpeana. Hänen edellään astua tipsutti apulainen, likainen messupaita päällä. Hän joudutti messua, minkä kerkesi, nieleksien latinaisia lauseita, kääntyi ympäri, kumarteli ja levitteli käsiään kovalla kiireellä katsoen karsaasti morsiuspariin ja heidän todistajiinsa. Sulhanen ja morsian olivat alttarin edessä hyvin hämillään. Tietämättä milloin piti polvistua, milloin nousta seisomaan tai istuutua, he odottivat merkkiä apulaiselta, Todistajat jäivät varmuuden vuoksi koko ajaksi seisomaan. Muori Coupeau oli taas heltynyt itkemään ja vuodatti kyyneleitä messukirjaan, jonka hän oli lainannut eräältä naapurin vaimolta. Sillä välin oli kello lyönyt kaksitoista, viimeinen messu oli luettu, kirkko täyttyi jalkojen kopseesta ja ryskeestä, kun kirkon palvelijat asettelivat tuoleja paikoilleen. Pääalttaria mahdettiin laittaa kuntoon jotakin juhlaa varten, sillä verhoilijat kuuluivat siellä naulailevan mattoja. Ja syrjäisen kappelin perällä tomun seassa, mikä nousi suntion lakaistessa lattiaa, laski ärtyisen näköinen pappi pikimältään kuivat kätensä Gervaisen ja Coupeaun kumartuneiden päiden päälle ja näytti yhdistävän heidät keskellä muuttokiirettä Jumalan poissa ollessa kahden vakavan messun lomassa. Kun hääseurue oli uudestaan kirjottanut nimensä vihkimäluetteloon sakastissa ja kun se oli taas tullut ulos kirkkaaseen päiväpaisteeseen, olivat he tuokion ajan kuin puusta pudonneet ja vähän säikähtäneet siitä, että vihkimys oli mennyt aivan kuin täyttä laukkaa.
— Kas niin! sanoi Coupeau nauraen väkinäisesti.
Hän näytti nololta, hänestä ei siinä ollut mitään naurettavaa.
Kumminkin hän lisäsi:
— Eipä siinä liikoja siekailla. Se käy kuin hampaan kiskaisu: ei kerkiä älähtääkään. Ne vihkivät kivuttomasti.