Sitten hän ikäänkuin säälin valtaamana lisäsi.
— Pikku raukka! Olisi paljon viisaampaa, että ette jäisi siihen, te vielä vilustutte… Tehän olette vallan sininen.
Gervaise ei vielä kahteen tuntiin malttanut lähteä ikkunan luota. Kello oli jo kahdeksan. Puodit oli avattu. Kukkuloilta laskeutuvain puseropukuisten työmiesten tulva oli lakannut; ainoastaan joitakuita myöhästyneitä tuli tulliportista harpaten pitkin askelin. Viinikauppiasten luona samat miehet vielä seisoivat juomassa, rykimässä ja syljeksimässä. Työmiesten perästä olivat tulleet työnaiset, kiillottajat, kukantekijät, ompelijattaret, jotka ohkaisissa puvuissaan astua sipsuttivat pitkin ulkobulevardeja. Heitä kulki kolme neljä yhdessä ryhmässä puhellen vilkkaasti, nauraa kikattaen ja vilkuen ympärilleen. Väliin tuli aivan yksin joku laiha, kalpea ja totisen näköinen nainen pitkin tullimuurin sivua kiertäen likarapakoita. Sitten tulivat kauppapalvelijat puhallellen kouriinsa ja syöden leipää käydessään; hintelöitä nuorukaisia, joiden vaatteet olivat käyneet liian lyhyiksi, väsyneet silmät vielä unisina; pieniä kalpeakasvoisia, pitkän konttorityön kuluttamia vanhuksia, jotka mennä kuntustivat katsoen kelloaan joutuakseen täsmällisesti työhönsä. Nyt vallitsi bulevardeilla jo tavallinen aamurauha; sillä puolen asuvat koroillaaneläjät kävelivät päivää paistattamassa: äidit paljain päin, likaisissa hameissa, hyssyttelivät sylissään kapalolapsia, joille he penkeillä muuttivat kuivia riepuja; kokonainen lauma puoleksi alastomia räkänokkia survi toisiaan, pyöri maassa kirkuen, nauraen ja itkien. Silloin Gervaise tunsi tukehtuvansa, tuskan huumaus valtasi hänet, toivo oli lopussa, hänestä tuntui, että kaikki oli mennyttä, että aika oli pysähtynyt, että Lantier ei enää koskaan tulisi takaisin. Hänen katseensa siirtyivät vanhoista, mustista, rappeutuneista, pahanhajuisista teurastuslaitoksista uuteen, vaaleaan sairashuoneeseen, jossa ei vielä ollut ikkunoita, vaan josta ammottavien ikkuna-aukkojen läpi näkyi tyhjiä saleja, missä kuoleman viikatetta odotti runsas sato. Vastapäätä tullimuurin yli kohosi taivas pilvetönnä ja kirkkaana ja nouseva aurinko loi häikäisevät säteensä yli heräävän Pariisin.
Nuori vaimo istui tuolilla, kädet hervottomina, ja oli lakannut itkemästä, kun Lantier tyynesti astui sisälle.
— Sinäkö se olet, sinäkö se olet! huudahti Gervaise tahtoen heittäytyä hänen kaulaansa.
— Niin, minä se olen, entä sitten? vastasi hän. Ethän vaan taas alkane tyhmyyksiä jaaritella.
Hän työnsi hänet luotaan. Sitten hän vihaisen näköisenä heitti mustan huopahattunsa piirongin päälle. Hän oli kuudenkolmatta vanha mies, pienikasvuinen, hyvin tummaverinen ja kaunismuotoinen. Pieniä viiksiään hän alituiseen kierteli sormillaan. Hänellä oli päällään työmiehen pusero ja vanha tahrainen päällystakki, joka oli kiinteä vyötäisiltä. Hänen puheessaan kuului ihan selvään Provençen murre.
Gervaise, joka oli pudonnut takaisin tuolille istumaan, valitti hiljaa, katkonaisesti.
— En ole saanut silmän täyttäkään unta… Minä luulin, että sinulle oli tapahtunut jokin onnettomuus… Missä sinä olet ollut? missä sinä olet viettänyt yösi? Herra Jumala! älä vaan jää toista kertaa pois, minä tulisin hulluksi… Sano, Auguste, missä sinä olet ollut?
— Siellä tietysti, missä minulla on asiaa, sanoi hän kohauttaen olkapäitään. Minä olin kahdeksan aikaan Glacièrella ystäväni luona, joka aikoo perustaa hattutehtaan. Siellä tulin vähän viivähtäneeksi, niin katsoin parhaaksi jäädä yöksi. Sitä paitsi sinä tiedät, että minä en pidä siitä, että minua vakoillaan. Jätä minut rauhaan!