— Mutta mitä hänessä sitten on, tuossa raajarikossa, jolla hän saa miehet itseään rakastamaan! Rakastaako muka kukaan minua!
Sitten siitä riitti juoruamista loppumattomiin naapuriakkojen kanssa. Hän kertoi koko historian. Nähkääs, hääpäivänään oli Nilkuttaja kyllä rehennellyt. Mutta hänellä oli tarkka nokka, hän haistoi jo silloin, mikä siitä oli tulossa. Myöhemmin, Jumala paratkoon, oli Nilkuttaja osottautunut niin säyseäksi, niin ulkokullatuksi, että hän itse ja hänen miehensä Coupeaun tähden olivat suostuneet rupeamaan Nanan kummeiksi; vaikka ne hyvästi maksoivatkin, semmoiset ristiäiset. Mutta nyt, nähkääs! vaikka Nilkuttaja olisi kuoleman kielissä ja tarvitseisi lasin vettä, niin ainakaan ei hän sitä hänelle antaisi. Hän ei voinut suvaita hävyttömiä, kevytmielisiä, siveettömiä ihmisiä. Mitä Nanahan tuli, niin hän oli aina tervetullut heille, jos hän tahtoi tulla kummejaan katsomaan; eihän lapsi rukka ollut syyllinen äitinsä rikoksiin. Coupeau ei ollut neuvojen tarpeessa; hänen sijassaan olisi kuka mies tahansa painanut akkansa takapuolen vesiämpäriin ja sivaltanut hänelle pari korvapuustia; mutta sehän oli hänen oma asiansa, eihän häneltä muuta pyydetty kuin vaatimaan kunnioitusta sukulaisiaan kohtaan. Auta armias! jos Lorilleux olisi tavannut hänet, rouvansa, itse synnin työssä! se ei olisi käynytkään niin rauhallisesti, hän olisi iskenyt saksensa hänen vatsaansa.
Bochelaiset, talon riitojen ankarat tuomarit, katsoivat kumminkin Lorilleux'läisten olevan väärässä. Epäilemättä Lorilleux'läiset olivat kunnon ihmisiä, jotka rauhallisesti tekivät työtä päivät päästään ja maksoivat hyyrynsä täsmällisesti. Mutta suoraan sanoen kateus heidät villitsi. Sen lisäksi he olisivat tahtoneet munankin keritä. Itaroita saitureita! jotka panivat viinipullonsa, piiloon, kun joku heillä kävi, ettei tarvitseisi tarjota lasia vieraallekin; sanalla sanoen kitupiikkejä koko ihmiset. Eräänä päivänä Gervaise oli tarjonnut Bochelaisille viinimarjamehua selterveden kanssa, jota oltiin juuri juomassa portinvartijan huoneessa, kun rouva Lorilleux oli kulkenut ohi hyvin jäykkänä ja sylkäissyt tahallaan ihan oven kohdalla. Ja siitä lähtien rouva Boche lakaistessaan joka lauvantai rappusia ja käytäviä jätti rikat Lorilleux'läisten oven eteen.
— Se perhanan Nilkuttaja syöttää ja juottaa niitä mässääjiä! huusi rouva Lorilleux. Mutta eivät ne siitään muutu!… Älkööt vain minua suututtako, taikka minä menen valittamaan isännälle… Eilen viimeksi minä näin sen salakähmäilijän Bochen lähentelevän rouva Gaudronia. Hakkaileppas näet sen ikäistä naista, jolla on puoli tusinaa lapsia, hyi! se on kerrassaan sikamaista!… Jos minä vielä kerran yhytän heidät, niin minä ilmoitan rouva Bochelle. Kyllä hän pehmittää miehensä!… Saisihan tuolle edes vähän nauraa.
Muori Coupeau kävi yhä kummankin perheen luona, oli aina samaa mieltä kuin se, jonka kanssa hän puhui, ja olipa siitä hyötyäkin, sillä kun hän vuoron perään kiltisti kuunteli, mitä tytär ja miniä toisistaan sanoivat, pyysivät nämä useammin häntä jäämään päivälliselle. Rouva Lerat ei nykyään käynyt Coupeaulaisten luona, sillä hän oli joutunut Nilkuttajan kanssa riitaan erään sotamiehen tähden, joka oli leikannut hentultaan nenän partaveitsellä; hän piti sotamiehen puolta, hänestä oli nenän leikkaaminen paras rakkauden merkki, mutta syitä tähän käsitykseensä hän ei sen lähemmin selittänyt. Hän oli vielä yllyttänyt rouva Lorilleux'n vihaa vakuuttamalla hänelle, että Nilkuttaja puhellessaan parinkymmenen ihmisen läsnä ollessa, oli häikäilemättä sanonut häntä Lehmänhännäksi. Ihan todella! niin, ja nyt Bochelaiset ja kaikki naapurit sanoivat häntä Lehmänhännäksi.
Keskellä näitä juoruja pysyi Gervaise tyynenä ja hymyilevänä. Puotinsa kynnykseltä hän tervehti ystäviä pienellä ystävällisellä päännyökkäyksellä. Hänestä oli hauskaa pistäytyä siihen minuutiksi silitystyönsä lomassa näyttääkseen iloaan kadulle, turhamielisen ylpeänä siitä, että hänellä, niinkuin kauppiaalla ainakin, oli pieni palasensa katukäytävää omanaan. Goutte-d'Or'n katu kuului hänelle, ja läheiset kadut ja koko kortteli. Yllään valkoinen nuttu, käsivarret paljaina, hiukset työn tuoksinassa valloilleen päässeinä, hän kurkotti päätään vilkaisten vasemmalle, vilkaisten oikealle, molempiin suuntiin, ottaakseen haltuunsa yhdellä katseella ohikulkijat, talot, katukivityksen ja taivaan; vasemmalla Goutte-d'Or'in katu oli rauhallinen ja autio, kuin maalaiskylän tie, jossa muutamia vaimoja jutteli hiljaa jollakin portilla; oikealla oli muutaman askeleen päässä Poissonniers'n katu, josta kuului ajopelien jyrinää, yhtämittaista väkijoukon jalkojen kapsetta. Gervaise rakasti katua, kuormarattaiden kolinaa kuhmuisella, isokuoppaisella kivityksellä, ihmisten survintaa kapeilla, jyrkkäreunaisilla katukäytävillä; hänen kolmen metrin pituinen osuutensa katuojaa hänen puotinsa edustalla sai suunnattoman suuren merkityksen, se oli leveä joki, jonka hän toivoi pysyvän hyvin siistinä, omituinen, elävä virta, jolle talon värjäyslaitos antoi mitä vaihtelevammat ja heleimmät värivivahdukset mustan lian keskellä. Sitten hänen huomionsa kiintyi puoteihin; niitä oli iso maustekauppa, jonka seinämällä oli näytteillä kuivatuita hedelmiä pienisilmäisen verkon takana; työväen liinatavarakaupan seinämälle oli ripustettu sinisiä työmekkoja ja housuja hihat ja lahkeet levällään, joita vähinkin tuulenhenki heilutteli. Hedelmäkauppiaan ja sisälmyskauppiaan puodeista hän näki tiskin nurkat, joilla makaa komea kissa rauhallisesti kehräämässä. Hänen naapurinsa, rouva Vigouroux, hiilikauppias, vastasi hänen tervehdykseensä, pieni, lihava nainen, joka kasvot mustana, kiiluvin silmin naureskeli miesten kanssa joutilaana nojaten puotinsa ovenpieleen, johon tummanpunaiselle pohjalle oli maalattu haloista muodostettu maalaistupa. Rouva Cudorge tyttärineen, hänen toiset naapurinsa, jotka pitivät sateenvarjokauppaa, eivät näyttäytyneet koskaan; heidän ikkunansa näytti synkältä ja kiinni oli aina ovikin, jonka yläpuolella oli kaksi pientä helakanpunaiseksi maalattua, sinkkilevystä tehtyä päivänvarjoa. Mutta ennenkuin Gervaise palasi sisälle, hän aina katsahti vastassaan olevaan suureen valkoiseen seinään jossa ei ollut yhtään ikkunaa; siihen puhkaistun ison ajoportin läpi näkyi pajan lieska pihalta, joka oli täynnä rattaita aisat pystyssä. Seinään oli maalattu hevosenkengän muotoisen kehyksen sisälle isoilla kirjaimilla sana: Kengityslaitos Kaiken päivää kuului vasaran pauketta alasimia vasten, ja sankat sarjat säkeniä valaisivat hämärätä pihaa. Ja tämän seinän alareunassa, kaapin kokoisessa komerossa, kahden samallaisen lokeron välissä, joista toisessa oli kaupan rautaromua, toisessa paistetuita perunoita, istui pöytänsä ääressä kelloseppä, siistin näköinen, pitkätakki herra, joka päivät päästään rakenteli kelloja pienen pienillä työaseillaan. Lasien alla nukkuivat siinä hänen hienorakenteiset tekeleensä hänen edessään työpöydällä; hänen takanaan taas naksutti pari kolme tusinaa pikkuista käkikelloa yht'aikaa, kadun mustassa kurjuudessa ja kengityslaitoksen tahdikkaassa paukkeessa.
Naapurit pitivät paljon Gervaisestä. Tosin hänestä juoruttiin, mutta siitä ei ollut kuin yksi mieli, että hänellä oli isot silmät, supukka suu ja hyvin valkoiset hampaat. Sanoi, mitä sanoi, mutta sievä hän oli, olisipa ollut kauneimpia naisia, ellei hän kovaksi onnekseen olisi ontunut. Hän oli kahdeksankolmatta vanha ja oli viime aikoina hieman lihonut. Hänen hienot piirteensä olivat pyöristyneet ja hänen liikkeensä olivat käyneet hitaammiksi ja sirommiksi. Nykyään hän joskus unohtui tuolin reunalle istumaan odottaessaan silitysrautaansa, epämääräinen nautintoa ilmaiseva hymy kasvoillaan. Hän oli ruvennut herkuttelemaan; kaikki ihmiset sitä sanoivat; mutta se ei ollut kovinkaan paha vika, päinvastoin. Kun kerran itse tienaa, millä ostaa makupaloja, niin mikäpä häntä silloin perunan kuoria syömään? Varsinkin kun hän teki kovasti työtä, ponnistaen viimeisetkin voimansa työnteettäjäinsä hyväksi, ja silitti itse yöt läpeensä suljettujen ikkunaluukkujen takana, milloin työllä oli kiire. Kuten ihmiset sanoivat, niin hän olikin innostunut työhönsä; kaikki hänelle menestyi. Hän piti puhtaana koko talon väen, herra Madinier'n, neiti Remanjoun, Bochelaiset; olipa hänen entisestä työnantajastaankin, rouva Fauconnier'sta luopunut muutamia Pariisin vallasnaisia, jotka asuivat Faubourg-Poissonièren kadulla, ja tuoneet pyykkinsä Gervaiselle. Kahden viikon kuluttua hänen oli täytynyt ottaa kaksi apulaista; rouva Putois ja iso Clémence, se tyttö, joka ennen oli asunut kuudennessa kerroksessa. Näiden kahden lisäksi hänellä vielä oli oppityttö, pieni kierosilmä Augustine, ruma kuin synti. Toisilta semmoinen onnenpotku olisi varmaan pannut pään pyörälle. Pitihän hänen saada vähäisen herkutella maanantaina koko viikon aherrettuaan. Sitä paitsi se oli hänelle tarpeen; hän olisi jäänyt kädet ristissä katsomaan, miten paidat itsestään siliävät, ellei hän olisi saanut juuri kuin pumpulia sydämelleen, jotakin makeata, jonka halu hiveli hänen rintaansa.
Gervaise ei ollutkaan koskaan ennen osottanut niin suurta suopeutta. Hän oli laakea kuin lammas ja taipuisa kuin taikina. Paitsi rouva Lorilleux'tä, jota hän kostaakseen kutsui Lehmänhännäksi, hän ei vihannut ketään, antoi kaikille anteeksi. Herkuttelunsa herpaisemana, syötyään hyvän aamiaisen ja juotuaan kahvinsa hän tunsi yleisen suvaitsevaisuuden tarvetta. Hänen oli tapana sanoa: »Pitäähän sitä toki antaa toisilleen anteeksi, ellei tahdota elää kuin pakanat». Kun hänelle puhuttiin hänen hyvyydestään, niin hän nauroi. Se nyt muka vielä puuttui, että hän olisi paha! Hän puolustautui, ei sanonut itsellään olevan mitään ansiota siinä, että oli hyvä. Eikö kaikki hänen unelmansa olleet toteutuneet? jäikö hänelle muka mitä toivomisen varaa nykyisessä elannossaan? Hän muisteli senaikuista ihannettaan, kun hän oli ihan koditonna: tehdä työtä, syödä leipää, asua omassa komerossaan, kasvattaa lapsiaan, ei saada selkäänsä, kuolla omassa sängyssään. Ja nyt hänen ihanteensa oli voitettu kanta; hänellä oli kaikki, vieläpä paljon enemmän. Mitä omassa sängyssä kuolemiseen tuli, lisäsi hän leikillään, niin hän kyllä toivoi sitä, mutta niin myöhään kuin mahdollista, se oli selvä.
Varsinkin Coupeaulle oli Gervaise hyvä. Ei koskaan pahaa sanaa, ei koskaan valitusta miehensä selän takana. Levyseppä oli vihdoin ryhtynyt jälleen työhön; ja kun hänen työpaikkansa oli toisessa päässä Pariisia, niin Gervaise antoi hänelle joka aamu neljäkymmentä souta aamiaiseen, juomaan ja tupakkaan. Mutta kahtena päivänä kuudesta Coupeau pysähtyi matkan varrella, joi saamansa neljäkymmentä souta jonkun ystävän kanssa, ja palasi kotiin syömään aamiaista, keksien aina jonkin jutun tekosyyksi. Kerran hän ei ollut pitkälti mennytkään, oli tarjonnut Saappaalle ja kolmelle muulle toverille herrasaamiaisen, simpukoita, paistia ja pulloviiniä Kapusiinissä, Chapellen rinteellä; ja kun hänen neljäkymmentä soutansa ei riittänyt maksuksi, oli hän lähettänyt viinurin viemään laskun vaimolleen ja käskenyt sanomaan, että hän oli rahan panttina. Tämä nauroi, kohautti olkapäitään. Mitäpä pahaa siinä oli, jos hänen miehensä piti vähän lystiä? Miehiä piti taluttaa pitkässä nuorassa, jos tahtoi säilyttää kotirauhaa. Antamalla sanan sanasta jouduttiin pian käsirysyyn. Jumala paratkoon! kaikki piti vain oikein ymmärtää. Coupeauta vaivasi vielä hänen jalkansa, sitä paitsi toiset houkuttelivat häntä, ja hänen oli pakko noudattaa heidän esimerkkiään, sillä muuten häntä olisi pidetty nahjuksena. Eikähän siitä sen pahempia seurauksia ollut; jos hän tuli kotiin vähän hutikassa, niin hän paneutui maata, eikä siitä parin tunnin päästä enää huomannut mitään.
Kuumin aika oli käsissä. Eräänä kesäkuun iltapäivänä, lauvantaina, työllä oli kova kiire. Gervaise oli itse ahtanut silitysuunin hiiliä täyteen; kymmenen rautaa oli kuumenemassa sen tohisevan torven ympärillä. Aurinko paistoi täydeltä terältä suoraan puodin seinään ja katukäytävästä tulvasi sisälle hehkuvaa hellettä, jonka heijastus väikkyi puodin katossa; ja tämä päivänpaiste, jonka seinäpaperien, hyllyjen ja ikkunan kajastus teki sinertäväksi, loi työpöydälle häikäisevän kirkkaan valon, ikäänkuin auerta olisi seulottu valkoisille liinavaatteille. Huoneessa oli niin kuuma, että siihen oli läkähtyä. Katuovi oli jätetty auki, mutta ei tuulen henkäystäkään tullut sisälle. Vaatekappaleet, joita oli ripustettu kuivamaan vaskilangoille, höyrysivät ja kävivät jäykiksi kuin höylänlastut vähemmässä kuin kolmessa neljännestunnissa. Jonkun aikaa oli jo tässä pätsin tapaisessa helteessä vallinnut syvä hiljaisuus, jossa kuului vain silitysrautojen sihinä, kun niillä kosteita vaatteita hangattiin paksupeitteisellä pöydällä.