— Ja kahdeksankolmatta! huusi hän viimein, laskien vasaran maahan. Se on valmis, saatte katsoa.
Pultin pää oli kiiltävä, siloinen, ilman pienintäkään pykälää, oikea koruteos, pyöreä kuin kaavaan valettu kuula. Työmiehet katselivat sitä päätään pyöritellen; siinä ei ollut moitteen sijaa, sitä ei voinut kuin ihmetellä. Jano, liikanimeltä Sammumaton koetti kyllä heretä ivalliseksi, mutta sotkeutui sanoihinsa, ja palasi nolattuna oman alasimensa ääreen. Sillä välin Gervaise oli painautunut Goujeta vastaan ikäänkuin muka paremmin nähdäkseen. Etienne oli herennyt paljetta painamasta, paja täyttyi uudestaan varjoista, ahjo himmeni punaiseksi häipyväksi tähdeksi, ja pian oli pilkkoisen pimeä yö. Sekä sepästä että silittäjättärestä tuntui suloiselta, kun yö kietoi heidät vaippaansa tässä noen ja kuonan mustuttamassa pajassa, jossa haisi vanhalle raudalle; he eivät olisi tunteneet olevansa enemmän yksin, jos olisivat sopineet, että kohtaisivat toisensa jossakin Vincennes'in metsän viidakossa. Goujet otti Gervaiseä kädestä kiinni, ikäänkuin hän olisi hänet vallottanut. Sitten, tultuaan ulos, he eivät vaihtaneet sanaakaan. Goujet ei keksinyt mitään. Hän sanoi ainoastaan, että Gervaise olisi voinut ottaa Etiennen mukaansa, ellei vielä olisi ollut puoli tuntia jäljellä työajasta. Viimein Gervaise teki lähtöä, mutta Goujet huusi häntä takaisin, koettaen pidättää häntä vielä muutaman minuutin luonaan.
— Elkäähän menkö, te ette vielä ole nähnyt kaikkea… Täällä on vielä hyvin hauskaa nähtävää.
Hän vei hänet oikealle, toiseen pajaan, jonka hänen isäntänsä oli laittanut kokonaan koneilla käymään. Gervaise oli kääntyä kynnykseltä takaisin, sillä hänet valtasi vaistomainen pelko. Koko avara sali vavahteli koneiden tärinästä; ja isoja varjoja häilyi punaisten tulten kajastamina. Mutta Goujet rauhotti häntä hymyillen, vakuutti, ettei ollut mitään pelättävää; hänen tuli vain hyvin pitää huolta, ettei antanut hameittensa viistää liian läheltä hammasrattaita. Goujet kulki edeltä, Gervaise seurasi häntä tässä pauhinassa, josta korvat menivät lukkoon, kaikellaisten koneiden vonkuessa ja suristessa; höyryjen keskitse, missä epäselvästi häämötti joitakin olentoja, mustia touhuavia miehiä, ilmaa huitovia koneiden pyöriä ja tankoja, joita hän ei erottanut toisistaan. Käytävät olivat hyvin kapeita, täytyi loikata yli esteiden, välttää reikiä, väistyä kärrien tieltä. Ei kuullut toisensa puhetta. Gervaise ei nähnyt vielä mitään, kaikki pyöri hänen silmissään. Hänestä tuntui kuin hän olisi kuullut päänsä yläpuolella suurten siipien havinaa, ja kun hän nosti silmänsä, pysähtyi hän katsomaan konehihnoja, pitkiä remmejä, jotka katon alle muodostivat jättiläishämähäkin verkon, jonka jokaista lankaa purkautui pyörältään loppumattomasti; höyrymoottori oli piilossa eräässä nurkassa tiiliseinän takana; konehihnat näyttivät huristavan ihan itsestään ja tuovan vauhtia pyöriin pimeän perukan periltä, luistaen yhtä mittaa, tasaisesti ja liukkaasti kuin yölinnun lento. Mutta hän oli kompastua erääseen ilmajohdon torvista, joita kulki kovaksi tallatulla multalattialla moneen suuntaan jakaen äkäistä tuulen viimaansa koneiden ääressä oleviin pieniin ahjoihin. Ja Goujet alkoi näyttää niitä päästäen tuulen puhaltamaan erääseen ahjoon; leveät liekit levisivät siitä neljään suuntaan viuhkan tavoin, muodostaen häikäisevän poimukauluksen, jonka viimeiset nipukat vain hiukan vivahtivat punaiseen; valo oli niin kirkas, että työmiesten pienet lamput näyttivät varjopilkuilta tämän auringon rinnalla. Sitten hän korotti ääntään antaakseen selityksiä ja siirtyi näyttämään koneita: koneilla käyvät sakset söivät rautakankeja, haukkasivat joka puraisulla palasen ja sylkäsivät palaset taaksensa yksitellen; korkeat, monimutkaiset pultti- ja naulakoneet takoivat naulanpäät yhdellä ainoalla voimakkaan ruuvinsa painalluksella; liiat särmät poistettiin nauloista särmänsilityskoneilla, joiden valurautaiset vauhtipyörät huitoivat ilmaa raivoisasti; ruuvikoneet, joita naiset käyttelivät, uursivat ruuviuurteet pultteihin ja muttereihin, niin että öljyistä kiiltävät teräspyörät ratisivat. Gervaise saattoi siten seurata työtä rautakangeista lähtien, joita oli seiniä vasten pystyssä, aina pultteihin ja ruuveihin saakka, joita oli isot laatikolliset valmiina, täyttäen kaikki nurkat. Silloin hän ymmärsi, hän hymyili pudistaen päätään ihmetellen; mutta hän tunsi kumminkin hiukan kurkkuaan ahdistavan huomatessaan itsensä niin pieneksi ja hennoksi näiden rotevain metallityöntekijäin rinnalla, kääntyi säikähtäneenä katsomaan taaksensa kuullessaan särmänsilittäjän korvia vihlovan pärinän. Hän tottui hämärään, erotti syvennyksiä, missä miehiä seisoi liikkumattomina järjestämässä vauhtipyörien läähättävää tanssia, kun yht'äkkiä ahjo leimahutti loistamaan silmiä huikaisevan liekkikauluksensa. Ja tahtomattaankin hän yhä uudestaan nosti silmänsä kattoa kohden jääden katsomaan koneiden elämää, itse niiden verta, hihnojen joustavaa lentoa, niiden suunnattoman voiman äänettömästi liukuessa katto-orsien häipyvässä hämärässä.
Goujet oli sillä välin pysähtynyt erään naulakoneen eteen. Hän jäi siihen tuijottamaan, mietteissään, alla päin. Kone takoi neljänkymmenen millimetrin nauloja helposti ja tyynesti kuin jättiläinen. Eikä mikään todellakaan ollut sen yksinkertaisempaa. Lämmittäjä otti rautapalasen ahjosta, vasaranhoitaja asetti sen naularautaan, jota alituisesti vuotava vesisuoni piti kosteana, ettei sen teräs päässyt pehmenemään; ja sillä se oli tehty, ruuvi painalsi sitä, ja naula, pyöreäpäinen kuin kaavaan valettu, kimposi maahan. Kahdessatoista tunnissa tämä peijakkaan rakkine valmisti sellaisia nauloja satoja kiloja. Goujet ei ollut pahasisuinen, mutta toisinaan hänen olisi tehnyt mielensä ottaa Liisa ja sillä ruhjoa rikki koko roska, vihoissaan siitä, kun näki sillä olevan vankemmat käsivarret kuin itsellään. Se tuotti hänelle suurta surua, vaikka hän järjen kannalta myönsikin, että liha ei kyennyt taistelemaan rautaa vastaan. Kerran oli kone aivan varmaan tappava työmiehen; jo olivat heidän päiväpalkkansa alenneet kahdestatoista francista yhdeksään, ja puhuttiinpa niiden vähentämisestä vieläkin pienemmiksi; niinpä niissä ei ollut mitään hauskuutta noissa isoissa hirviöissä, jotka tekivät nauloja ja pultteja yhtä helposti kuin jos ne olisivat tehneet makkaroita. Goujet katseli konetta kotvan aikaa mitään virkkamatta, hänen silmäkulmansa rypistyivät, hänen kaunis keltainen partansa heristihe uhkaavasti. Sitten hän vähitellen näytti malttavan mielensä ja kasvojen ilme lauhtui ennalleen. Hän kääntyi Gervaisen puoleen, joka painautui häntä vasten; surumielisesti hymyillen sanoi hän:
— Hm! tämä lyö meidät koreasti laudalta! Mutta ehkäpä se myöhemmin koituu kaikkien onneksi.
Gervaise välitti vähät kaikkien onnesta. Hänestä olivat koneella tehdyt pultit huonotekoisia.
— Ymmärrättehän te, mitä minä tarkoitan, huudahti hän kiihkeästi; ne ovat liian hyvästi tehtyjä… Minä pidän enemmän teidän tekemistänne. Niissä tuntuu ainakin taiteilijan käsiala.
Sellainen puhe tuotti sepälle hyvin suurta tyydytystä, sillä häntä oli jo alkanut pelottaa, että Gervaise halveksisi häntä nähtyään koneet. Totta totisesti! Jos hän oli väkevämpi kuin Jano, liikanimeltä Sammumaton, niin koneet olivat väkevämmät kuin hän. Heittäessään pihalla hyvästiä Gervaiselle hän suuren ilonsa valtaamana oli puristaa mäsäksi hänen kätensä.
Pesijätär kävi joka lauvantai viemässä Goujet'laisille heidän pestyt vaatteensa. He asuivat yhä vielä samassa pienessä talossa Goutte-d'Or'in Uudella kadulla. Ensimäisenä vuonna hän oli säännöllisesti lyhentänyt viidensadan francin velkaansa kahdellakymmenellä francilla kuussa; jotta laskut eivät sotkeentuisi, tehtiin tili ainoastaan kuukauden lopussa, ja Gervaise lisäsi sen mitä puuttui kahdestakymmenestä francista, sillä Goujet'laisten pyykki ei noussut juuri yli seitsemän, kahdeksan francin kuussa. Hän sai siis suunnilleen puolet summasta kuitatuksi, kunnes hän eräänä hyyrynmaksupäivänä, kun muutamat pesettäjät olivat syöneet sanansa, ei tiennyt muuta neuvoa kuin juosta lainaamaan Goujet'laisilta hyyrynsä. Pari muuta kertaa hänen oli samaten täytynyt kääntyä heidän puoleensa saadakseen työntekijänsä maksetuksi, joten velka taas oli noussut neljäänsataan viiteenkolmatta franciin. Nyt hän ei enää antanut yhtään souta, vaan vähensi velkaansa yksinomaan pyykin pesulla. Ei hän siltä tehnyt vähemmän työtä, eikä hänen asiansa tulleet entistään huonommiksi. Päin vastoin. Mutta hänen talouteensa ilmestyi reikiä, raha näytti sulavan käsiin, ja hän oli tyytyväinen, kun sai tulot ja menot käymään yhteen. Jumala paratkoon! Mitäpä valittamisen syytä siinä olikaan, kunhan vain pysyi hengissä. Hän oli ruvennut lihomaan ja nautti kaikista pikku mukavuuksista, joihin hän alkavan pyylevyytensä tähden mielellään antautui, jaksamatta enää edes säikähtää ajatellessaan tulevaisuuttaan. Mitäpä hänestä suremaan! Rahaa oli kyllä aina tuleva, se vain homehtui tallessa pitämällä. Rouva Goujet kohteli häntä kumminkin edelleenkin äidillisesti. Hän ripitti häntä toisinaan lempeästi, ei rahojensa tähden, vaan siitä syystä että hän piti hänestä ja pelkäsi hänelle käyvän huonosti. Ei hän edes maininnutkaan koskaan rahojaan. Sanalla sanoen, hän menetteli siinä asiassa hyvin hienotunteisesti.