"Oh, teillä tulee täällä olemaan hyvä olla, teillä varsinkin, jolla on vähän rahaa", vastasi toinen. "Minun on vaivaishoito lähettänyt tänne, ja minulla olisi luonnollisesti sata kertaa parempi täällä kuin kotona, ell'en olisi niin levoton omaisteni vuoksi. Minulla, kuten sanottu, on jo kolme lasta, ja Jumala tiesi, miten niitä hoidetaan, sillä mieheni ei ole juuri hyvänluontoinen. Joka kerta kun minä olen lapsivuoteessa tapahtuu samalla tavalla: mieheni laiskottelee työssään, hän juo, hän kuleksii kaikkialla, niin että minä en ole koskaan varma löytäväni häntä kotona, kun palaan takaisin. Se tuntuu aivankuin lapseni olisi heitetty kadulle. Voitte olla varma siitä, että minä en harmittele, kun minulla on täällä kaikkea, mitä tarvitsen, lämmintä ja hyvää ruokaa, jotavastoin lapsiraukkani saavat ehkä kärsiä vilua ja nähdä nälkää. Onhan tämäkin jotakin, synnyttää taas uusi lapsi lisäksi, se lisää vaan meidän kaikkein kurjuutta."
"Niin kyllä, niin kyllä", vastasi toinen, joka oli tuskin kuunnellutkaan, vaan ajatteli ainoastaan omia asioitaan. "Minun mieheni on konttoorissa, ja minä tulen tänne päästäkseni kaikesta vaivasta siellä kotona; meillä on niin ahdas ja epämukava asunto. Muuten on minulla vaan pieni kaksivuotias tyttö, joka on maaseudulla imettäjänsä luona. Meidän täytyy ottaa hänet kotiin ja lähettää äsken syntynyt hänen sijalleen. Herra Jumala, kuinka paljon kustannuksia!"
Mutta nyt heidän puhelunsa keskeytettiin. Mustiin puettu, hunnutettu nainen tuli sisään talon palvelustytön kanssa, joka pyysi häntä odottamaan. Mathieu aikoi nousta ylös. Hän käänsi selkänsä naista kohden, mutta peilissä tunsikin hän rouva Morangen. Hän oli kahden vaiheilla, mutta rouva Morangen paksu huntu vaikutti sen, että hän istahti taaskin nojatuoliin, aivankuin lukemiseen vaipuneena. Rouva Morange ei nähnyt häntä, mutta peilissä seurasi Mathieu hänen pienimpiäkin liikkeitään.
"Vaikka täällä on kalliimpaa", jatkoi konttoristin vaimo, "tulin minä kuitenkin tänne, koska olin päättänyt, ett'en koskaan enään käytä sitä kätilöä, joka kirvoitti minut pikku tytöstäni. Minä olin nähnyt liian paljon hänen luonaan, ja niin likaista ja niin paljon vastuksia!"
"Kuka hän sitten oli?" kysyivät toiset.
"Oh, ilkeä lurjus, jonka pitäisi olla linnassa. Ette voi kuvitellakaan, millainen pesä se oli, viheliäisiä koppeja huoneina, sänkyjä sellaisia, että ne oksennuttavat ja sellainen hoito ja ruoka! Eikä ole ainoatakaan ryövärein luolaa, jossa olisi tehty niin paljon rikoksia. Se on käsittämätöntä, ett'ei poliisi iske häneen. Minä olen kuullut tytöiltä, jotka ovat päähoidokkaita siinä talossa, että kun menee sinne, niin saa olla varma synnyttävänsä kuolleen lapsen. Kuolleina syntyneet ovat sen talon erikoisala. Raha maksetaan etukäteen. Ja se noita harjoittaa myös sikiön ulos ajamista suuressa määrässä. Kun minä olin hänen luonaan, oli siellä kolme hienoa naista, joita hän kaiveli rautapuikolla."
Mathieu huomasi nyt, että Valérie seisoi liikkumatta ja kuunteli innokkaasti. Hän ei kääntänyt edes päätään noihin keskustelijoihin päin, mutta hänen silmänsä loistivat kuin kuumetautisen hunnun alla.
"Täällä ei teidän tarvitse nähdä mitään sellaista", huomautti työläisnainen. "Rouva Bourdieu ei tahdo saattaa itselleen ikävyyksiä."
Toinen alensi äänensä.
"Minä olen joka tapauksessa kuullut, että hän oli pahassa pulassa ... erään kreivittären tähden, jonka eräs ylhäinen henkilö toi tänne. Ja se oli aivan äskettäin."