"Ah, ystäväni, älkää minua tuomitko! Jos te tietäisitte, miten minä kärsin!"
Mathieu, joka ei voinut saada sanaakaan suustaan, tarttui hänen käteensä, likisti sitä ja piti omassaan. Tämä todistus osanottavaisuudesta ja anteeksi annosta liikutti tuota miesparkaa kyyneliin asti.
"Kiitos, kiitos!"
Mutta nyt seisahtuivat vaunut, ja Mathieu käski ajurin odottaa. Morange ryntäsi huoneesen, ja hänen seuraajansa täytyi kiirehtiä ennättääkseen hänen mukanaan.
Hän soitti rajusti, ja palvelustyttö tuli avaamaan. Mutta kun hän tunsi Morangen ja näki, että hänellä oli ystävä mukanaan, ei hän tahtonut päästää heitä kauemmaksi kuin tuohon pieneen eteiseen.
"Odottakaa tässä..."
Mutta kun Morange tuuppasi hänet syrjään, huudahti hän:
"Minä olen saanut käskyn ... te ette saa tulla sisään. Antakaa minun ilmoittaa ensin rouvalle!"
Morange ei vastannut, hän ei sanonut sanaakaan, tuuppasi tytön sivulle ja meni hänen ohitsensa. Mathieu seurasi häntä, ja palvelustyttö juoksi emäntänsä luokse.
Morange kääntyi käytävässä ja löysi heti oven. Hän aukasi sen vapisevin käsin. Mikä kauhea näky, kun he astuivat sisään! Tuossa inhoittavassa, likaisessa kopissa, lavitsalla, joka vielä oli keskellä lattiata, makasi Valérie kylmänä ja kankeana, kuolleena jo kuusi tuntia. Hänen kauniit kasvonsa olivat valkeat kuin vaha ja niitä ympäröitsi tuuheat, komeat mustat hiukset; näytti siltä kuin jokainen veripisara hänen ruumiistaan olisi juossut ulos. Hänen pyöreät, terveet, rakastettavan iloiset kasvonsa, jotka aina olivat sädehtineet sellaista elämän iloa, sellaista rakkautta loisteliaisuuteen ja huvituksiin, olivat muuttuneet hämmästyttävän vakaviksi, ne ilmaisivat katkeraa kaipuuta kaikkeen siihen, minkä hänen nyt oli täytynyt jättää noin murheellisella tavalla. Peite oli valunut syrjään ja paljastunut oli osa hänen kauniista olkapäistään, joista hänen miehensä oli ollut niin ylpeä, kun hän esiintyi avokaulaisessa puvussa. Oikea käsi, valkoisempi, pienempi ja hienompi kuolemassa kuin elämässä, lepäsi peitteellä. Hän oli kuollut, ja hän oli yksinään ilman valvovaa ystävää ja ilman yhtäkään vahakynttilää.