"Menkää, menkää, ystäväni. Minä odotan hieman saadakseni tietää, saanko mies- vai naissukulaisen."
Kun Mathieu tuli huoneesen, häikäsi hänen silmiään. Ikkunasta, jonka verhot oli vedetty syrjään, virtasi sisään säkenöitsevä päivänpaiste. Ja hän näki tohtorin valkeassa esiliinassaan auttavan lasta yli kynnyksen. Ja hän kuuli Mariannen, rakastetun, lemmityn Mariannensa huudahtavan äitien viimeisen huudon, joka vapisi ilosta, tuskasta ja toivosta, ja melkein samassa silmänräpäyksessä vastasi siihen äsken syntyneen vieno tervehdys päivän valolle. Se oli tehty, taaskin uusi olento jatkoi olentojen ketjua sädehtivässä auringon valossa.
"Se on poika", sanoi tohtori.
Mathieu kumartui jo Mariannen puoleen, ja äärettömän suuren hellyyden ja kiitollisuuden purkauksessa suuteli hän vaimonsa kauniita, vielä kyyneleisiä silmiä. Mutta nyt hymyili Marianne kyyneleittensä lävitse.
"Ah, minun rakas, rakas vaimoni, miten sinä olet ollut kiltti ja urhea, ja miten minä sinua rakastankin!"
"Niin, niin, minä olen niin onnellinen, ja nyt rakastan minä sinua vielä enemmän kaiken sen rakkauden tähden, jota sinä olet minulle niin ylenpaltisesti osoittanut."
Tohtori Boutan kielsi Mariannen puhumasta ainoatakaan sanaa enää. Hän oli aivan ihastunut tuohon kauniisen lapseen, mutta kun vanhemmat pitävät toisistaan eivätkä käytä minkäänlaisia temppuja luontoa pettääkseen ja elävät terveellisesti ja järjellisesti, välittämättä maailman tyhmistä tavoista, niin silloinhan heidän täytyy saada kaikkein komeimmat lapset, lausuili hän.
Mathieu hyökkäsi portaille ja huusi:
"Se on poika!"
"Bravo", vastasi Beauchênen ivallinen ääni alhaalta, "nyt teillä on neljä, tyttöä lukuun ottamatta. Minä toivotan onnea! Ja nyt minä menen heti kotiin kertomaan tätä Constancelle."