"Vai niin, tämä on viimeinen. Vahva ja kaunis pienokainen!"
Mutta Lepailleur naurahti ja sanoi talonpojan varmuudella herrasmiestä vastaan, joka elää ahtaissa oloissa:
"Se on siis viides. Meillä, köyhillä ihmisillä, ei olisi varaa sellaiseen."
"Miksi ei?" kysyi Mathieu tyynesti. "Teillähän on tuo mylly ja teillä on maata, jonka tuotanto voidaan tehdä kaksinkertaiseksi lastenne työllä."
Nämät sanat olivat kuin ruoskan isku, joka sai Lepailleurin haltioihinsa. Hän päästi taas koko harminsa valloilleen. Hänen vanha myllyrähjänsä ei todellakaan ollut sellainen, että siitä olisi voinut rikastua, ei hänen isänsä eikä isoisänsä olleet sillä mitään ansainneet. Ja mitä tulee hänen maahansa, niin siinähän oli ne kauniit myötäjäiset, jotka hänen vaimonsa oli tuonut mukanaan, maa sellainen, jossa ei tahtonut mitään kasvaa ja jota sai turhaan hiellään kastella, se ei tuottanut edes niin paljon että siitä olisi saanut takaisin rahansa lannasta ja siemenistä!
"Ennen kaikkea", huomautti Mathieu, "pitäisi teidän korjata myllyänne, panna siihen uusi myllylaitos tai vielä parempi hyvä höyrykone."
"Korjata mylly! Hankkia siihen höyrykone! Sehän olisi hullutusta! Mitä se hyödyttäisi? Myllyhän seisoo jo joka toinen kuukausi, kun ihmiset näillä seuduin ovat melkein tykkönään laanneet viljaa viljelemästä."
"Muuten, jos maanne on tuottanut vähemmän kuin ennen", jatkoi Mathieu, "niin on se siksi, että te viljelette sitä huonosti, vanhan tavan mukaan, ajattelemattakaan koneita ja lannoitusta."
"Nehän ovat juuri koneet, jotka ovat saattaneet meidät, pikkuviljelijät vararikkoon! Oh, minä tunnen tuon, ja minä tahtoisin nähdä, mitenkä te menettelisitte hoitaaksenne maata paremmin ja saadaksenne sen tuottamaan, mitä se ei tahdo tuottaa!"
Hän tuli oikein vihaiseksi ja puhkesi taas niihin moitteisiin, jotka aiheutuivat hänen laiskuudestaan ja itsepäisyydestään. Hän oli matkustellut, hän oli tapellut Afrikassa, ei kukaan voine sanoa, että hän olisi sulkeutunut kuoreensa kuin kilpikonna. Mutta kun hän oli palannut rykmentistä, oli häntä ruvennut maanviljelys inhoittamaan, kun hän ymmärsi, ett'ei se koskaan voi antaa hänelle muuta kuin kovan leipäpalasen. Maa oli mennyttä niinkuin meidän Herrammekin, talonpojat eivät enään luottaneet siihen, niin vanhentunut tyhjiin imetty ja laihtunut se oli. Aurinkokin oli joutunut harhateille, nyt oli lunta heinäkuussa ja ukkosta joulukuussa, vuodenajat olivat aivan sekaantuneet, ja se teki kaiken sadon mahdottomaksi.