"Se on minun velvollisuuteni", sanoi kätilö matalalla äänellä Mathieulle. "Meille on sanottu, että tekisimme kaikkemme saadaksemme lapsenvuodenaisten — varsinkin niitten, jotka ovat siinä asemassa kuin tämä tyttö — imettämään itse lapsiaan. Sen kautta tulee usein ei ainoastaan lapsi vaan äiti itsekin pelastetuksi siitä synkästä tulevaisuudesta, joka heitä muuten uhkaa. Vaikka äiti kuinkakin tahtoisi päästä lapsestaan, annamme sen kuitenkin olla hänen luonaan niin kauvan kuin mahdollista, me ruokimme sitä tutilla odotellessamme äidinrakkauden heräävän. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä on äiti tullut voitetuksi niin pian kuin hän on antanut rintaa pienokaiselleen ja pitää hänen sitten aina luonaan. Se on sentähden kuin te tapaatte vielä lapsen täällä."
Mathieu meni Norinen luokse, joka yhä vielä makasi siinä kädet kasvoilla.
"Kas niin, tehän ette ole paha, te olette hyvä tyttö. Miksi ette anna rintaa pienelle pojallenne, miksi ette itse tahdo pitää häntä?"
Hän paljasti nyt kyynelettömät, polttavat kasvonsa.
"Onko isä edes tullut tänne tiedustelemaan minun vointiani? Ei, minä en voi rakastaa sellaisen miehen lasta, joka on menetellyt niin häpeällisesti kanssani. Minä suutun ajatellessanikin, että se makaa tuossa kehdossa."
"Mutta eihän se poika parka sille mitään voi! Ja se on juuri hänet, kun te tuomitsette, te rankaisette itseänne, sillä nyt, kun te olette yksinänne, olisi poika ehkä suureksi lohdutukseksi teille."
"Ei, ei, sanon minä! Minä en tahdo, minä en voi, niin nuori kuin olen, pitää huolta lapsesta saamatta pienintäkään apua isältä. Jokainen tietää, mihin itse kykenee, eikö totta? No hyvä, minä en ole niin urhea enkä myöskään niin tyhmä ... en, en!"
Mathieu vaikeni, sillä hän näki, ett'ei mikään voinut vaikuttaa siihen vapaudenhaluun, joka Norinessa oli. Hän ilmaisi liikkeellä alakuloisuutensa, mutta hän ei tuntenut vastenmielisyyttä eikä vihaa. Norine oli nyt kerran sellainen, kaunis tyttö ja pää täynnä köyhien ihmisten haluja.
"No niin, sitten me pakoitamme teidän imettämään häntä", sanoi rouva Bourdieu, joka tahtoi tehdä viimeisen ponnistuksensa. "Mutta pojan hylkääminen ei ole kaunista. Miksi te ette usko häntä rouva Couteaulle? Hän veisi pojan täysihoitoon, ja te voisitte ottaa hänen takaisin, kun olette saanut työtä. Eihän se tulisi kalliiksi, isä sen kyllä maksaa."
Nyt suuttui Norine oikein toden tiestä.