"Huomennako?"
"Niin, huomenna!" huudahti Valentine tavalla sellaisella kuin hän olisi ilman epäilyksiä antaunut Santerrelle.
Kahdeksan päivää tämän jälkeen oli Catiche jo vastaansanomaton hallitsijatar talossa. Andrée oli tullut värikkäämmäksi, hänen painonsa oli joka päivä lisääntynyt, ja tämän tuloksen nähtyään alistuivat kaikki, ja imettäjän valta tuli rajattomaksi. Siihen määrään pelättiin uuden imettäjän hankkimista, että jo edeltäpäin päätettiin olla huomaamatta nykyisen mahdollisia vikoja. Hän oli kolmas, neljäs imettäjä olisi ollut lapsen kuolema; hänet täytyi siis pitää mihin hintaan tahansa. Hänellä ei muuten näyttänytkään olevan mitään pahoja tapoja; hän oli sävyisä ja viisas talonpoikaisnainen, joka ymmärsi hallita isäntäväkeään ja nylkeä heiltä niin paljon kuin suinkin. Hän osoitti ihmeteltävää taitavuutta pannessaan Séguinin talon valtansa alle. Alussa oli kaikki mennä hullusti, sillä hän kohtasi kilpailijattaren, Célesten, joka työskenteli saman tarkoitusperän saavuttamiseksi ja samalla uutteruudella. Mutta he olivat molemmat niin viisaita, että rupesivat lopuksi hyviksi ystäviksi. Heillä oli eri alansa, ja he sopivat siitä, että kaivavat yhdensuuntaisia maanalaisia miinoja. Sitten auttoivat he toisiaan, jakoivat vallan keskenään ja nielivät kahdestaan saaliin.
Catiche oli valtaistuimellaan, toiset palvelijat häntä palvelivat ja isäntäväki makasi hänen jalkainsa juuressa. Catichelle säästettiin parhaat palat, hänellä oli omat viininsä, oma leipänsä, kaikki herkullisimmat ruuat, joita löydettiin. Hän oli laiska, röyhkeä ja rakasti hyviä ruokia sekä makasi ja venytteli kaiket päivät ja antoi toisten tanssia pillinsä mukaan. Hänen tahtoaan noudatettiin kaikessa, jotta hän ei suuttuisi, mikä olisi vaikuttanut pahasti hänen maitoonsa. Heti kun hän tunsi pienintäkin pahoinvointia, oli koko talo epätoivossa. Eräänä yönä kun hänellä oli vatsatauti, juostiin ja telefoonattiin kaikille lähiseudun lääkäreille. Hänen ainoa vikansa oli se, että hän oli hieman pitkäkynsinen; sattui niin, että hän otti saatavissa olevia liinavaatteita, mutta rouva ei tahtonut tietää siitä mitään. Ja sitten kaikki runsaat lahjat, joita hänelle annettiin, jotta hän aina olisi hyvällä mielellä. Paitsi sääntöjenmukaista lahjaa, kun lapsi sai ensimäisen hampaansa, otettiin kaikki mahdolliset tilaisuudet vaarin, ja hän sai milloin sormuksen, milloin rintasoljen, milloin korvarenkaat. Hän oli korein imettäjä koko Champs-Elyséessä, puettu komeaan turkiksilla vuorattuun päällystakkiin ja hänellä oli kalliita myssyjä, jotka olivat reunustetut pitkillä auringon valossa loistavilla nauhoilla. Ja hän kiristi myös lahjoja miehellensä ja pikkutytöllensä siellä maaseudulla. Joka viikko lähetti hän sinne paketin pikatavarana. Sinä päivänä, jolloin hän sai tietää, että hänen lapsensa, jonka Couteauska oli vienyt kotiin, oli kuollut vilustuksesta, annettiin hänelle viisikymmentä frankia, aivankuin maksuksi lapsesta. Sitten tuli hänen miehensä tervehtimään häntä, ja nyt tultiin niin levottomiksi siitä, että puolisojen välillä mahdollisesti tapahtuisi helliä kohtauksia, että mies lähetettiin heti pois taskut täynnä. Ja kun pikku Andrée tuli päivä päivältä kukoistavammaksi, oli Catiche nyt valtansa kukkuloilla, hän taivutti koko talon tyrannimaisen valtikkansa alle.
Sinä päivänä, jolloin Mathieu tuli allekirjoittamaan kauppakirjaa, jonka kautta hän sai tuon vanhan metsästyspaviljongin ja kaksikymmentä hehtaaria maata sekä oikeuden vastaisuudessa erityisillä ehdoilla lunastaa muutkin osat tästä maatilasta, oli Séguin valmiina lähtemään Havreen, jossa eräs ystävä, rikas englantilainen, odotti häntä huvijahtineen; heidän piti tekemän kuukauden kestävän purjehdusmatkan Espanjan rannikolle. Väitettiin, että herroilla oli naisia mukanaan.
"Niin", sanoi Séguin ajatellen suuria tappioitaan pelissä, "minä jätän Pariisin, jossa minulla nykyään ei ole menestystä. Onnea nyt vaan, hyvä herra Froment! Te tiedätte, miten huvitettu minä olen teidän aikeistanne."
Mathieu meni Champs-Elyséetä pitkin, hänellä oli kiire kotiin Mariannen luokse ja hän oli nyt hyvin kiihtynyt sen päättävän askeleen johdosta, jonka hän oli ottanut; silloin näki hän omituisen näyn eräässä etäisessä lehtokäytävässä. Siellä oli katetut vaunut, joitten ikkunassa hän tunsi Santerren profiilin. Eräs hunnutettu nainen nousi nopeasti vaunuihin. Mathieu kääntyi katsomaan; eiköhän se ollut Valentine? Oli, aivan varmaan ... mutta sitten laskettiin verho ikkunan eteen, ja vaunut katosivat.
Suuressa puistokäytävässä näki hän myöskin tuttavia: ensin Gastonin ja Lucien, jotka näyttivät happamilta ja olivat väsyneet leikkiin; heitä piti huolimattomasti silmällä Céleste, joka parhaillaan kuhersi erään samasta korttelista olevan puotipalvelijan kanssa. Etäämpänä käveli Catiche pikku Andréen kanssa; hän kulki pyylevänä ja majesteetillisenä, koreaksi puettuna kuin kauppana olevan imetyksen ylpeä jumalatar, ja antoi pitkäin, purppuranpunaisten nauhainsa liehua auringon paisteessa.