Perhe oli mitä iloisimman mielialan vallassa syönyt aamiaisensa ja nyt, ennenkuin pimeä tuli, oli nuo neljä lasta kokoontunut hauskasti leikkimään ikkunan edessä olevan pöydän ääreen. Molemmat kaksoset, Blaise ja Denis, rakensivat Ambroisen avulla kokonaisen kylän pahvinpaloista ja kummista, taloja, kirkon, raatihuoneen ja koulun. Ja Rose, joka oli kielletty käyttämästä saksia, sai ainoastaan työskennellä kummilla, mutta sillä tahrasikin hän itsensä aina hiuksiin asti. Mutta syvässä hiljaisuudessa, jota ainoastaan keskeytti leikkiväin lasten nauru, istuivat isä ja äiti tulen edessä ja nauttivat sunnuntain lepoa viikon raskaan työn jälkeen. He elivät täällä mitä suurimmassa yksinkertaisuudessa kuin talonpoikaisväki ilman ylellisyyttä ilman muita huveja kuin yhdessä olon ilo. Ei minkäänlainen rikkaus ja valta olisi voinut korvata tätä suloista lepoa sunnuntain iltapäivällä perheen keskuudessa, ja viimeksi syntynyt nukkui niin raskaasti, että tuskin kuului hänen hengitystäänkään.
Beauchêne ja Séguin hyökkäsivät sisään perin väsyneinä onnistumattomasta metsästyksestä ja kädet kontassa. Kun heitä oli tervehditty kummastuksen huudahduksilla, kirosivat he tyhmää päähänpistoaan, joka oli saanut heidät lähtemään Pariisista tällaisella ilmalla.
"Ajatelkaahan", sanoi Beauchêne Mathieulle, "me emme ole nähneet ainoatakaan sorsaa. Ilma on luultavasti liian kylmä niillekin. Ettekä te voi aavistaakaan, miten pureva on tuuli tuolla ylämaassa, kaikkien noitten soitten, kuuraisten näreitten keskuudessa. Me olemme heittäneet hiiteen metsästyksen. Antakaa meille nyt lasi lämmintä viiniä, ja me palaamme sitten heti Pariisiin."
Séguin, joka oli vieläkin happamamman näköinen, virkistyi tulen ääressä, ja sillä aikaan kuin Marianne kiirehti lämmittämään viiniä, puheli hän noista kynnetyistä pelloista, jotka hän oli äsken nähnyt. Mutta lumen alta, joka niitä peitti, ei hän mitään nähnyt, eikä mitään aavistanut, hän oli levoton kauppansa tähden, josta näkyi olevan noin huono tulos, ja hän pelkäsi jo, ett'ei saa maksuakaan. Ja hän otti itselleen vapauden olla hieman pilkallinenkin.
"Kuulkaa nyt, ystäväni, minä pelkään, että te olette tuhlannut turhaan aikaanne ja työtänne tuolla ylhäällä. Minä näin kaikki sivumennen, eikä siellä näyttänyt juuri lupaavalta. Mitenkä te voitte toivoakaan saavanne satoa maasta, jossa sadat vuodet on kasvanut ainoastaan saraheinää?"
"Pitää olla kärsivällinen", vastasi Mathieu tyynesti. "Tulkaa takaisin kesäkuussa katsomaan."
Beauchêne keskeytti heidät.
"Minä luulen, että joku juna lähtee kello neljä. Meidän täytyy kiirehtiä, sillä olisihan ikävää, jos me myöhästyisimme, eikö niin Séguin?"
Hän iski merkitsevästi silmää Séguinille; noilla oli luultavasti mielessä joku alhainen teko, noilla aviomiehillä, jotka tahtoivat käyttää hyväkseen sitä vapautta, minkä metsästyspäivä heille soi. Kun he olivat juoneet ja lämminneet, sanoi Beauchêne:
"Rakas ystäväni, se on hämmästyttävää, miten te voitte elää tässä yksinäisyydessä keskellä talvea. Täällähän on niin ikävää, että kuolee. Minulla ei ole mitään työn tekoa vastaan, mutta, tuhannen vietävä, pitäähän sitä huvitellakin."