Ei koskaan hän ollut selvemmin kuin nyt huomannut, että heidän avioliittonsa, että hän ja hänen vaimonsa olivat aivan toisenlaiset. Se oli nyt selvinnyt hänelle niin selkeäksi, että hän tuli tehneeksi vertauksia, ja heidän yksinkertainen, kaikesta ahnaasta rahanhimosta vapaa elämänsä, heidän kaiken loisteliaisuuden ja maailman turhuuksien halveksimisensa, heidän yhteiset pyrintönsä elämän sulostuttamiseksi, koko tämä elämä, joka oli heidän ilonaan ja voimanaan, johtui ikuisesta voimanlähteestä, rakkaudesta, jonka jumalallinen intohimo oli heissä sytyttänyt. Jos he voittaisivat, jos he jonakin päivänä jättäisivät jälkeensä täydellisesti valmistuneen työn, jossa olisi terveyden ja voiman leima, olisivat he voittaneet ainoastaan sentähden, että heillä oli ollut voimaa, rohkeutta hankkia ympärilleen useita vesoja, jotka he olivat hankkineet tuekseen ja valloituksiaan vasten. Se oli jumalallinen intohimo, joka kuumassa ilmavirrassa puhalteli heidän päälleen. Mutta Marianne sanoi hellästi hymyillen ja hieman nuhtelevalla äänenpainolla.
"Hiljaa, hiljaa, sinä herätät Gervaisin. Sitten vasta, kun hän ei tarvitse enään minua..."
He istuivat siinä ja likistivät lujasti toistensa käsiä, ja suloinen hiljaisuus vallitsi. Ilta tuli, ja lapset pöytänsä äärestä huudahtivat ihastuksesta, sillä nyt oli heidän kylänsä valmis ja havunoksia oli siinä puina. Ja aviopuolisojen liikutetut katseet harhailivat ulos ikkunasta kuuran kristallipeitteen alla nukkuvaan satoon, ja palasivat sitten viimeksi syntyneen kehtoon, jossa myöskin toivo uinaili. —
Ja taas kului kuukausia, Gervais oli täyttänyt ensimäisen vuotensa ja aikainen kevät kiirehti maan heräämistä. Eräänä aamupäivänä, kun Marianne ja lapset lähtivät kävelemään Mathieun luokse ylämaalle, hämmästyivät he nähdessään, mitenkä nuo avarat suomaasta valloitetut alueet olivat muuttuneet. Siinä oli nyt tiheästä voimakkaasti kasvavasta viljasta kudottu äärettömän suuri, viheriä samettimatto, joka vivahti smaragdilta. Siitä näkyi tulevan ihana sato. Ja lempeänä, kauniina, sädehtivänä huhtikuun aamuna, jolloin talven unesta herännyt maa vavahteli uudesta nuoruudestaan, riemuitsi perhe tästä raittiudesta, tästä itävästä hedelmällisyydestä, joka näkyi tahtovan kruunata menestyksellä kaikki heidän toiveensa. Ja heidän ihastuksensa lisääntyi vielä enemmän, kun he äkkiä huomasivat, että pikku Gervaiskin oli vapautunut ensimäisestä siteestään, herännyt voimakkaampaan, itsetietoisempaan elämään. Kun hän potkieli pienissä vaunuissaan ja äiti nosti hänet alas, lähti hän omin voimin liikkeelle, otti neljä horjuvaa askelta eteenpäin ja tarttui sitten molemmilla pienillä käsillään kiinni isän jalkoihin. Siitä syntyi riemu:
"Hän kävelee, hän kävelee!"
Ah, näitä elämän sopertavia ääniä, näitä pienten olentojen ensimäisiä siiveniskuja, ensi katsetta, ensi hymyä, ensi askelta, miten vanhempain sydämet niistä riemuitsevat! Elämä tekee tehtäväänsä, isä ja äiti katselivat ihailusta ja liikutuksesta mykkinä tuota pientä vesaa, johon uusia lehtiä on kasvanut.
"Odotahan", sanoi Marianne, "hänen pitää kävellä takaisin minun luokseni. Gervais! Gervais!"
Ja epäiltyään hieman, tehtyään ensin turhan yrityksen lähti poika uudestaan liikkeelle, käveli neljä askelta takaisin kädet ojossa ja huitoen ilmaa.
"Gervais! Gervais!" huusi nyt Mathieu vuorostaan.
Poika kääntyi, ja kymmenen kertaa annettiin hänen kulkea sama matka yleisen riemun vallitessa, ja hän oli kaikkein mielestä niin kiltti ja hauska, että oltiin melkein kuolemaisillaan naurusta.