"On, sen pahempi. Herra Froment oli niin hyvä, että otti hänen palvelukseensa maalle. Mutta sitten tuli hän sairaaksi, ja hän sanoo, että hänellä on kuin tulppa kurkussa, joka tahtoo hänen tukahuttaa, ja hänestä tuntuu kuin hänellä vielä olisi terävä naula päässä. Ja sitten meni tauti vyötäisiin ja reisiin, ja nyt hän huutaa, kun liikuttaa jäsentäänkin, ja kysymyksessä on nyt tehdä hänessä sama leikkaus kuin Euphrasiessäkin."
"Seitsentoista vuotias tyttö, se on joka tapauksessa synti", sanoi Bénard, joka nyt oli laannut syömästä ja nousi ylös.
"Ei hän ole hienommasta aineesta tehty kuin minäkään", huudahti sisar yrmeästi, "ja miksi ei hän sitten saisi alistua siihen, mikä on välttämätöntä? Tahtoisiko hän sitten mieluimmin kuolla?"
"Ei, kaksi minun tytöistäni, se on liian paljon", sopersi akka Moineaud ja vaipui sitten taas tylsään mietiskelyyn.
Sérafine kiitti tiedonannoista, heitti hyvästit ja antoi joka lapselle frankin torttujen ostamiseen, josta teosta hän sai koko perheen siunauksen.
Seuraavana päivänä antoi hän Mainfroyn toimeksi tiedustella Cécilen tilaa; hän ei tahtonut päättää mitään, ennenkuin oli saanut tietää tulokset tästä uudesta leikkauksesta. Kun Mainfroy oli hankkinut varmuuden siitä, että Cécile todellakin oli Gauden klinikassa, odotti Sérafine, kunnes hän oli leikattu, ja antoi sitten lääkärinsä toimeksi hankkia itselleen pääsy tervehtimään Cécileä parannushuoneessa. Tämä oli kaikki jännittävää kuin sensatsiooninäytelmä.
Sairashuoneessa oli Gaude kaikkivaltias hallitsija. Hän oli ensi luokan kirurgi, ihmeen hyvälahjainen, ilomielinen ja häikäilemätön, ja hän oli verrattoman ripeä ja päättävä toimissaan. Hän oli ylpeä taidostaan, jota hän käytti epäröimättä hyväkseen, mutta taipumaton alhaisiin, rikoksellisiin suunnitelmiin, ja vaikka hän käytti asiamiehiä ja nylki rikkaita potilaitaan, halusi hän kuitenkin enemmän kunniaa ja mainetta kuin rahoja. Hän toimi julkisesti, ja hän olisi voinut kutsua vaikka koko Pariisin leikkauspöytänsä ääreen. Maalattujen ja painettujen muotokuvain kautta oli hän tullut yleisesti tunnetuksi, ja niissä esitettiin hän aina työpuvussaan, hihat ylös kierrettyinä, valkea esiliina edessä, ja ylpeänä kuin jumala, joka on herrana elämän ja kuoleman ylitse. Ei kukaan voinut niin taitavasti kuin hän leikata auki vatsaa, tutkia sitä ja ommella taas kiinni. Väliin leikkasi hän sen auki toistamiseen nähdäkseen paremmin. Hänen käyttämänsä antiseptisen menettelytavan tähden muuttui leikkaus lastenleikiksi, mitättömäksi asiaksi, johon hän voi ryhtyä pelkästään huvinkin vuoksi. Kaikki naiset, jotka tulivat hänen klinikkaansa, leikkasi hän. Vaikka hän olisikin tullut tutkimuksessaan väärään tulokseen, leikkasi hän kuitenkin heistä jotakin. Koko Pariisissa puhuttiin hänen mestaritöistään, siitä ihmeellisestä taitavuudesta, jonka hän oli saavuttanut kokeillessaan tuhansilla köyhillä naisilla ja joka teki hänen nyt kaikkein miljoonanaisten epäjumalaksi.
Kun Sérafine astui Mainfroyn kanssa suureen valkeaan saliin, jossa oli valkeita sänkyjä ja niissä valkeita naisia, näki hän hämmästyksekseen Mathieun Cécilen luona, jossa oli tehty leikkaus useita päiviä sitten. Mathieu oli tullut tervehtimään Cécileä osanotosta hänen surulliseen kohtaloonsa. Ja hiljaa seisoi hän tuon itkevän tytön vuoteen ääressä. Hän oli seitsemäntoista vuotias, hentorakenteinen, ja hänen piirteensä olivat vielä kehittymättömät. Hänen laihat, kalpeat, kärsimyksistä ja suruista laihtuneet kasvonsa lepäsivät tyynyllä vaaleain hajalla olevain hiusten ympäröiminä. Hän itki, itki katkerasti, aivankuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan.
"Mikä hänen on?" kysyi Sérafine. "Eikö leikkaus ole onnistunut? Onko hänellä tuskia?"
"Leikkaus on onnistunut hyvin", vastasi Mathieu. "Se kuuluu olleen oikea mestarityö, jolle ympärillä olevat olisivat voineet taputtaa käsiään. Ja hän sanoi äsken, ett'ei hänellä ole ollenkaan tuskaa."