"Mitä te tästä sanotte? Eikö siinä ole minun rakas, kauvan itketty Valérieni, jonka pikku Reineni on lahjoittanut minulle takaisin? Minä vakuutan teille, että he ovat sama nainen. Nyt te itsekin näette, että minä en näe unta, vaan että toinen on toisen ylösnousemus, samat silmät, sama suu, samat hiukset. Ja miten kaunis hän sitten on! Minä seison tässä tuntikaudet, hän on minun jumalani."
Mathieu, joka itsekin oli tullut liikutetuksi nähdessään tuollaista hartautta, kauhistui ajatellessaan näitä molempia naisia, joista toinen oli kuollut ja toista uhkasi salaperäinen, hirveä kohtalo, jonka Mathieu oli toissapäivästä asti tietänyt. Mutta nyt tuli palvelijatar sanomaan, että pöytä oli katettu, ja Morange pyysi Mathieun lähtemään ruokasaliin, jossa Morange välttämättömästi tahtoi, että balkongin ovi olisi auki, jotta voitaisiin nauttia kauniista näköalasta. Pöytä oli katettu ainoastaan kahdelle, mutta Reinen tavallisella paikalla oli vihko valkeita ruusuja.
"Istukaa Reinen oikealle puolelle", sanoi Morange hyväntahtoisesti nauraen. "Meitä on joka tapauksessa kolme."
Hän oli mitä herttaisimmalla mielellä aina jälkiruokaan asti. Hummerin jälkeen tarjosi palvelustyttö kotletteja ja sitten latvusherneitä. Ja Morange, joka muuten aina oli vaitelias, oli nyt erinomaisen puhelias, aivankuin hän olisi tahtonut saada vieraansa vakuutetuksi siitä, että hän oli viisas ja varovainen mies, jonka kohtalo kaikesta huolimatta kuitenkin vielä kerran palkitseisi. Hän puhui taaskin vaimonsa vanhoista suunnitelmista, selitti, että hän oli tehnyt aivan oikein siinä, ett'ei ole hankkinut useampia lapsia huolehdittavakseen, ja mainitsi, että hänen suurin onnensa oli yksinomaan pikku Reinensä ajatteleminen. Jos hän nyt olisi voinut alkaa alusta elämänsä, niin ei hän olisi tahtonut ketään muuta kuin Reinen. Jos ei tuo kauhea onnettomuus olisi niin kauvan pitänyt hänen voimiaan lamassa, olisi hän mennyt Crédit Nationaliin ja ollut nyt ehkä miljoonain omistaja. Mutta vieläkään ei kaikki toivo ollut lopussa ja juuri sentähden, että hänellä nyt oli ainoastaan yksi tytär; ja hän puheli suunnitelmistaan, myötäjäisistä, joita hän kokosi tyttärelleen, loistavasta avioliitosta, johon hän koetti saada tyttärensä, korkeasta yhteiskunnallisesta asemasta, jonka hän voittaisi itselleen, korkeammista piireistä, jonne hän lopulta itsekin pääsisi Reinen kautta, ell'ei Reine pitäisi parempana olla naimisiin menemättä; siitä tulisi paratiisi heille molemmille, sillä tuo salainen suunnitelma, että hän pitäisi Reinen yksinään itseään varten, oli hänessä synnyttänyt kunnianhimoisia tunteita, jotka hän nyt ilmaisi. Hän totteli tytärtään kaikessa, hän tunsi, että tyttären ajatukset liitelivät korkealla, kuten äidinkin, ne himoitsivat ylellistä elämää, huvituksia, juhlia, ja Morange oli saanut nyt päähänsä ryhtyä pörssikeinotteluihin, voittaa jossakin onnellisessa kaupassa ja vetäytyä sitten syrjään, ostaa omat vaunut ja oman huvilan maaseudulta. Tyhmemmätkin miehet kuin hän olivat saavuttaneet sillä tavalla onnensa. Hän odotti ainoastaan onnellista sattumaa.
"Te saatte sanoa mitä tahansa, rakas ystäväni, mutta yhden lapsen omistaminen on oikea tie menestykseen. Yksi ainoa rakastettu olento ja vapaat kädet omaisuuden ansaitsemiseen."
Kun palvelijatar tarjosi kahvia, huudahti hän iloisesti:
"Se on totta, minä en ole kertonut teille, että Reine on jo kirjoittanut minulle niin iloisen ja lemmekkään kirjeen, jossa hän laveasti kertoo tulostaan sinne ja pitkästä kävelymatkasta, jolla hän oli samana päivänä. Minä sain sen aamulla."
Morangen kaivaessa taskujaan tunsi Mathieu taaskin samaa hirveätä tunnetta kuin hetki sitten. Hän oli toissapäivästä asti koettanut päästä siitä ja koettanut jollakin hyvällä tavalla selvitellä itselleen tuota kohtausta Tivolin kujanteessa. Iloinen aamiainen yhdessä tämän kunnon miehen kanssa oli vihdoin karkoittanut hänen pahat aavistuksensa. Mutta tämä valhe, tämä Pariisissa ilmeisesti kirjoitettu kirje herätti taas hänessä levottomuutta ja surkuttelua tuota rakastavaa ja onnellista isää kohtaan, jonka tytär oli kulkemassa surullista kohtaloaan kohden.
"Pikku lemmikkini!" sanoi Morange lukiessaan osia Reinen kirjeestä, "he ovat olleet hänelle hyvin ystävällisiä, hän asuu komeassa huoneessa, jossa on punaiset huonekalut ja sänky niin suuri, että hän aivan katoaa siihen. Hänellä on kirjaillut lakanat, tiedättekö, ja parfyymipulloja toilettipöydällä sekä mattoja kaikkialla. Siellä on äärettömän rikas perhe ja se on ylhäistä sukua, niinkuin paroonitar on sanonut. Rakas lapseni ja hänen ystävättärensä tekivät heti pitkän kävelymatkan puistossa, jossa on mitä ihanimpia kukkia, puistokäytäviä, satavuotisia puita, korkeita kuin kirkonholvi. Siellä on suuria lampia, joissa ui joutsenia, ansareita, joissa on harvinaisia, tuoksuavia kasveja. Minä en ole juuri turhamainen, kuten tiedätte, mutta minua ilahuttaa joka tapauksessa, että tyttäreni on vieraana sellaisessa linnassa. Niin, huvitelkoon hän vaan, pikku lemmikkini, ja olkoon iloinen ja onnellinen!"
Hän unohti kahvin juomisen. Äkkiä aukeni ovi, ja paroonitar tuli aivan odottamatta sisään. Syntyi äänettömyys.