"Tuletteko tekin mukaan? Minkätähden?"
"Ei, hän ei tule mukaan", vastasi paroonitar kiireesti. "Me jätämme hänen matkan varrelle, hänellä on asiaa samalle taholle."
Morange ei voinut istua hiljaan, hänen levottomuutensa kasvoi kasvamistaan. Kun vaunut jo lähestyivät siltaa, ajatteli Sérafine, että Morange luonnollisesti huomaisi, ett'ei pysähdytäkään hänen asunnolleen, vaan jatketaan matkaa Antinkatua pitkin. Nyt täytyi Sérafinen ruveta kertomaan jotakin, hän puhui taas Reinen sairaudesta ja antoi ymmärtää, että tämä rakas lapsi oli vaarallisesti sairastunut, mikä teki leikkauksen välttämättömäksi. Morange kuunteli ja katseli tuskallisena Sérafineä. Kun vaunut vierivät Champs-Elyséen poikki, huomasi Morange, että häntä ei vietykään paroonittaren luokse, ja silloin tunkeutui hänen rinnastaan sydäntäsärkevä huokaus; nyt ymmärsi hän, että hänen tyttärensä oli jo leikattu, koska leikkauksesta kerran oli puhuttu. Mathieu tarttui Morangen vapiseviin käsiin ja itki yhdessä hänen kanssaan, mutta Sérafine alkoi ripittää itseään, kertoi, että leikkaus todellakin oli jo toimitettu ja että oli keksitty tämä juttu kutsuista maaseudulle, jotta isälle ei tuotettaisi tuskaa. Hän väitti, että leikkaus varmaan onnistuu hyvin, ja sitten tahtoi hän, ennenkuin antaisi Morangelle viimeisen iskun, myöntää hänelle hieman armon aikaa käskien ajamaan vielä jonkun matkaa. Mutta Morange ei rauhoittunut, hän katseli ulos kummastakin vaunun ikkunasta, aivan kuin häkkiin sulettu eläin, hän tahtoi nähdä, mihin tuntemattomaan, peloittavaan paikkaan häntä vietiin. Kun vaunut olivat kulkeneet Boétie- ja Pépinèrekadun, tunsi hän äkkiä jyrkästi kaltevan Rocherkadun mustine taloineen. Ja nyt oli kuin salama olisi leimahtanut, totuus oli kaikessa hirmuisuudessaan hänen silmäinsä edessä, hän oli näkevinään kuolleen vaimonsa makaamassa likaisella, verisellä lavitsalla.
"Tyttäreni on kuollut, tyttäreni on kuollut, he ovat tappaneet hänen!"
Ja vaunut vierivät muitten vaunujen ja jalankulkijain välitse, kääntyivät sitten Tivolin ummehtuneelle, melkein ihmisistä tyhjälle, likaiselle ja mustalle kujanteelle. Morange pyristeli ja huitoi raivokkaasti ympärilleen, Mathieun täytyi pidellä kiinni hänen käsistään, mutta Sérafine, jolla oli pettämätön mielenmalttinsa jälellä, käski hänen olemaan vaiti ja oli valmis peittämään kädellään hänen suunsa, jos hän jatkaa vaikerruksiaan. Mitä Morange tahtoi tehdä? Sitä ei hän itsekään tiennyt, mutta hän halusi huutaa, hypätä pois vaunuista ja juosta tietämättä itsekään minne. Ja kun vaunut pysähtyivät ja pyörät joutuivat katuojaan tuon viheliäisen talon edustalla, lakkasi Morange äkkiä riehumasta, hän antautui seuralaistensa valtaan, ja he auttoivat hänen ulos sekä veivät mukanaan kuin tahdottoman esineen. Mutta pimeässä, haisevassa porttikäytävässä, jonka kylmyys verhosi hänen hartiansa kuin käärinliina, heräsi taas tuo hirveä muisto kauhealla voimalla: tässä oli sama porttikäytävä repeytyneine ja homehtuneine seinineen, ja sitten seurasi sama vihertävä, ummehtunut piha, joka muistutti kaivon pohjaa. Kaikki tuli esiin uudestaan, tuo kauhea näytelmä näyteltiin toisen kerran ja vielä hirveämpänä.
Sarraille seisoi pienessä vastaanottohuoneessaan ja odotteli kasvot ankaran ja päättäväisen näköisinä. Morange katsoi hupsumaisella ilmeellä ympärilleen, hänen hampaansa vapisivat ja hän kysyi:
"Missä hän on? Näyttäkää hän minulle, minä tahdon nähdä hänen."
Turhaan koetti Sérafine rauhoittaa häntä kauniilla sanoilla voittaakseen aikaa vielä jonkun minuutin ja toivossa saada lieventää viimeistä iskua, sitä näkyä, joka odotti Morangea. Mutta Morange työnsi muut syrjään, alkoi taaskin soperrella samoja sanoja kävellen pitkin huonetta itsepäisenä kuin eläin, joka etsii ulospääsyä.
"Näyttäkää hän minulle, minä tahdon nähdä hänen. Missä hän on?"
Kun Sarraille aikoi puhutella ja valmistella häntä, äkkäsi Morange äkkiä hänen ja kävi nyrkit pystyssä häntä vastaan lyödäkseen häntä.