Boutan tarkasteli taas Noraa viisailla silmillään, jotka näyttivät tahtovan tunkeutua tuon tytön sydämeen. Hän ei kuitenkaan kysynyt enempää.
"Hyvä on, minä odotan."
Nora lähti vihdoinkin matkaansa ja vei mukanaan Gastonin ja Andréen, jonka hän hieman yrmeästi tyrkkäsi edelleen. Nora oli hieman hämmästyksissään tuosta tutkivasta katseesta, joka lakkaamatta seurasi häntä, kunnes hän sai oven kiinni.
Boutan oli kääntynyt Mathieun päin. Hetken seisoivat he ääneti ja katsoivat toisiaan. Kumpikin tunsi olosuhteet ja kumpikin pudisti päätään.
"Mitä te sanotte tuosta naisesta?" kysyi tohtori vihdoin hiljaan. "Minua hän pelottaa. Oletteko tarkastanut hänen suutaan ja silmiään, jotka muuten ovat kauniit? Minä en koskaan ennen ole noin selvästi nähnyt rikoksellisuuden leimaa noin hurmaavilla kasvoilla. Mutta toivokaamme, että minä olen erehtynyt!"
Taas syntyi hiljaisuus; tohtorikin teki kierroksen huoneessa, ja kun hän palasi Mathieun luokse, huomautti hän viittauksella sitä siivottomuutta, joka vallitsi kaikkialla.
"Se oli välttämätön seuraus, ja tekin olette seurannut tätä rappeutumista sen koko kehityskautena, eikö totta? Minä tiedän kyllä, että minua nauretaan, että minua kutsutaan intoilijaksi, ja väitetään, että kaikki erikoislääkärit ovat samanlaisia. Mutta jos minä olen itsepäinen, niin olen minä sitä sentähden, että olen vakuutettu olevani oikeassa. Mitä näihin Séguineihin tulee, niin on aivan selvää, että koko onnettomuus johtuu avioliitossa käytetyistä ehkäisykeinoista, kun mies ja vaimo ovat turmelleet ja kiihoittaneet toisiaan siinä itsepäisyydessään, ett'eivät tahdo lapsia. He ovat kuitenkin varomattomuutensa tähden saaneet yhden, ja sitten tulee mies aivan hulluksi mustasukkaisuudesta, rääkkää vaimoaan, hylkää hänen ja jättää alttiiksi lankeemukselle ja turmelukselle. Molemminpuolinen aviorikos on loogillisena seurauksena sellaisten luonteitten kesken siitä syystä, että he lakkaamatta ärsyttävät toisiaan ja myrkyttävät toistensa elämän kiihoittavissa huvitteluissaan. Nyt on ero täydellinen, perhesiteet katkenneet, herran rakastajatar ja rouvan rakastaja ovat asettuneet perhelieden ääreen, ja nyt he kaikki neljä käyttävät inhoittavia ehkäisykeinojaan. Minä tunnustan, että tuollainen saa minut raivostumaan, ja minä puhun tästä vaan sydäntäni keventääkseni enkä sanoakseni mitään uutta."
Hän oli suuttunut, hän, joka muuten oli niin lempeä. Hänen hillitty äänensä tuli tavattoman teräväksi ja innokkaaksi:
"Puhutaan paljon meidän muodinmukaisesta hermostumisestamme, meidän heikontumisestamme, meidän heikoista lapsistamme, jotka syntyvät maailmaan sairaista, epänormaalisista, hysteerisistä naisista. Mutta paitsi muita pienempiä ja tärkeitä syitä ovat avioliitossa käytetyt ehkäisykeinot se suuri syy, joka myrkyttää elämän ja terveyden. Juuri ne syöksevät meidät tähän ennenaikaiseen turmelukseen ja tuhoavat lopuksi meidät tykkänään. Petetty luonto kostaa sillä, että se saa aikaan sisällisiä häiriöitä ja tauteja. Monta sellaista naista, jotka ovat tulleet sairaiksi, kiihkomielisiksi ja turmeltuneiksi näitten salaisten keinojen kautta, olen minä nähnyt tulevan terveiksi raskauden jälkeen. Mitä enemmän näitä keinoja käytetään, sitä enemmän heikontuu ja huononee kansa, ja meitä uhkaa uudenaikainen hermosairaus, ruumiillinen ja henkinen vararikko. Katsokaa meidän naisia ja verratkaa heitä muinaisajan tukevaan naisväkeen. Meidän sukupuolettomia, vapisevia, helposti pelästyviä naisia luomme me itse ehkäisykeinojemme avulla, taiteemme ja kirjallisuutemme avulla, perheitten lapsien lukumäärän rajoittamisyrityksillämme ja rahanhimon voimalla. Ja sanokaa minulle, oletteko koskaan nähnyt selvempää esimerkkiä yhteiskunnan kukistumisesta? Täällä näytellään nyt juuri aikamme suurinta murhenäytelmää, turmeltumista elämään kyllästymisen ja tahallisen ja järjestelmällisen hedelmättömyyden kautta. Mitä kannattaa eläminen, koska jokainen syntyvä olento on onneton raukka? Ah noita lapsiraukkoja, niitä minä enimmin surkuttelen, enkä minä voi tulla tänne tuntematta sydämeni kouristuvan."
Boutan jatkoi sitten hiljaisemmin, lausui, että hän sydämestään rakasti pikku Andréeta, joka oli niin hellämielinen ja toisenlainen kuin muut, niin että äiti väliin leikillään syytti hänen imettäjäänsä Catichea, joka muka oli tehnyt hänet omaksi lapsekseen tyhmällä talonpoikaismaidollaan, joka näkyi siitäkin, että hän tuli niin vähän sukuunsa, oli aina tyyni ja iloinen eikä koskaan kiihoittunut, vaikka veli häntä ehtimiseen ärsytteli. Gastonista sitävastoin ei tohtori pitänyt, sillä hän oli ahdasmielinen, raaka, itsevaltainen ja itserakas. Mutta kaikkein enin pani hän huomiota Lucieen, joka nyt oli kahdentoista vuotias, kalpea, hoikka tyttö, jolla oli vaaleahkot hiukset ja uneksivat, vaaleansiniset silmät. Hän oli tavattoman aikaiseen kehittynyt, ja hänen oli vallannut kauhistus ja vastenmielisyys siihen verivirtaan, joka teki hänet naiseksi. Tohtori oli huomannut hänessä mitä omituisempia oireita, yhä kasvavan vastenmielisyyden lihallisiin aistintoihin, jonkinlaisen aikaiseen kypsyneen mystisismin, joka sai hänen haaveilemaan enkeleistä, puhtaista neitseistä ja eetterisestä viattomuudesta. Kaikki elämä — muurahaispesä, mehiläiskeko, linnunpesä, jossa oli pieniä, alastomia poikasia — vaivasi häntä, inhoitti häntä siihen määrään, että hän väliin suorastaan oksenti. Ja tohtori sanoi, että hän oli pessimistisien vanhempainsa oikea lapsi, vanhempain, jotka kauhistuivat elokasta ja lämmintä hedelmällisyyttä.