Se oli sama huudahdus, jonka tuo liiaksi aikaiseen kehittynyt tyttö oli aamulla inhosta huudahtanut. Hän kertasi sen nyt ehtimiseen yhä kasvavalla kiihkolla. Ja hänen itsepäisyytensä olla enään ylös nousematta, olla kenellekään näyttämättä edes kättensä ihoa, sisälsi sen lujan päätöksen, että hän menee hautaan, kuolee koko maailmalta. Hän toivoi, että vuodeverhot vedettäisiin eteen, jotta ei päivänvalo koskaan enään näkisi häntä, hän olisi tahtonut olla yksinään, ikuisesti unohdetussa haudassa, päästäkseen erilleen kauhustaan kaikkeen aistillisuuteen, inhostaan elämään ja kaikkeen elolliseen.
"Minä tahdon mennä luostariin! Minä tahdon mennä luostariin!"
Valentine, joka luuli hänen menettäneen järkensä, lähetti nyt kutsumaan Séguinia. Ja odotellessaan miestään alkoi hän taas puhella lapselleen äidillisellä ja arvokkaalla äänellä:
"Sinä saatat minun todellakin epätoivoon. Sinun ijälläsi ei puhuta luostariin menosta, aivankuin ei perhe-elämässä olisi saanut kokea muuta kuin suruja ja kärsimyksiä. Minä olen mielestäni tehnyt aina velvollisuuteni, minä en onneksi voi syyttää itseäni mistään. Sinä tunnet tarpeeksi minun syvän uskonnollisuuteni, minä olen kasvattanut sinun sellaisessa kunnioituksessa uskontoon, että voin täydestä syystä sanoa sinulle, että sinä teet syntiä Jumalaa vastaan sekoittamalla hänet sairaan lapsen oikkuihin. Joka ei ole tottelevainen, se ei mene luostariin, eikä Jumala tahdo tietää tytöstä, joka tekee syntiä äitiään vastaan, vaikka hän ei äidiltään ole koskaan saanut muita kuin hyviä esimerkkejä."
Lucien silmät kääntyivät nyt äitiin ja sitä mukaa kuin tämä puhui, laajenivat lapsiparan viattomat silmät kauhusta, ne ilmaisivat mitä katkerinta kipua, sellaista lapsen sielun tuskaa, jota tuntee, kun kunnioitus ja hellyys äitiä kohtaan on saanut surman iskun.
Nyt tuli Séguin sisään Santerren ja Mathieun kanssa. Kun Valentine teki selvää asioista ja vetosi Séguinin isälliseen arvokkaisuuteen, hymyili tämä vaan, aivankuin olisi tahtonut sanoa: "Entä sitten? Sinä, rakas ystäväni, olet kasvattanut heidät niin huonosti, että heillä nyt on noin tyhmiä oikkuja." Kun äiti oli lopettanut, kääntyi Séguin lääkäriin, joka liikkeellä ilmaisi olevansa voimaton, sillä tyttö ei tahtonut antaa tutkia itseään. Silloin teki Santerre yrityksen lyödä asia leikiksi, jotta päästäisiin tästä pulasta.
"Onko kaikki totta, mitä mammasi on kertonut, rakas Lucieni? Ei, ei, hän erehtyy, eikö totta? Sinä olet hyvin, hyvin kiltti ja tottelevainen. Kas niin, nyt annan minä sinulle suutelon, ja sitten on kaikki hyvin taas. Minä puhun sinun puolestasi papallesi ja mammallesi, he kyllä antavat sinulle anteeksi."
Hän läheni nauraen tyttöä kasvot eteenpäin kumarrettuina. Mutta kun Lucie näki nuo miehen kasvot, nuo suuret loistavat silmät ja partaan puoleksi peittyneen lihavan suun, tuli hän ihan mielettömäksi kauhusta.
"Älkää tulko tänne, minä en tahdo ... ei, älkää suudelko minua ... te ette saa suudella minua!"
Santerre ei ollut häntä kuulevinaankaan, hän oli vaan leikillisesti kietovinaan kätensä tytön ympärille.