Paksu nainen, joka seisoi siinä tekemässä voileipää lapsille, yhtyi nyt puheeseen sanoen arvonsa tuntevalla äänellä:
"Ottakaa vaan pois työ, neiti Cécile. Hän ei voi saada sitä valmiiksi. Pahvipalat tulevat lopulta likaisiksi, ja silloin ei niitä ehkä enään oteta takaisin."
Hän oli rouva Joseph, neljänkymmenen vuotias leski, joka oli apuihmisenä tässä korttelissa ja jonka Auguste Bénard, Euphrasien mies, oli pyytänyt tulemaan luokseen, ensin pariksi tunniksi aamupäivällä hoitamaan kotia, koska ei hänen oma vaimonsa enään jaksanut vetää edes sukkia lasten jalkaan, laittamaan ruokaa ja lakaisemaan lattiata. Ensi päivinä oli Euphrasie vimmatusti vastustanut sitä, että vieras nainen tulee hänen kotiinsa, hän taisteli, tuli raivoihinsa, melkein sairaaksi siitä, ett'ei itse kyennyt tyydyttämään puhdistushaluaan. Mutta sitä myöten kuin hänen ruumiinsa veltostui, oli hänen täytynyt tyytyä siihen, että vieras vähitellen otti hänen paikkansa. Ja niinkuin usein tapahtuu köyhissä perheissä, joissa on pakko tyydyttää tarpeet suorinta tietä, niin oli rouva Joseph tässäkin perheessä saanut ensin Euphrasien paikan lasten suhteen ja sitten miehen. Sairas oli satunnaisen kiihoituksen kautta tullut sellaiseksi, että hän ei enään voinut olla vaimona miehellensä, ei sittenkään, vaikka hirmuinen mustasukkaisuus antoi hänelle hieman voimia. Ensin oli ollut suuria meteleitä, mutta vähitellen oli tuo silvottu naisparka muuttunut änkyttäväksi, vapisevaksi ja alistuvaksi pieneksi akaksi, joka oli melkein kuin lakaistu pois maailmasta. Silloin oli hän vapaaehtoisesti luopunut aviovuoteesta ja paennut pieneen, pimeään seimeesen pelokkaana ja toivossa saada hautautua sinne kuin haavoitettu eläin. Ett'ei Bénard eikä rouva Joseph olleet pahanluontoisia, sitä todistaa parahiten se, että he pitivät luonaan Euphrasien, tuon hyödyttömän, tiellä olevan olennon, jonka moni muu olisi jo heittänyt kadulle.
"Istutteko te nyt taas keskellä lattiata?" sanoi paksu nainen, joka ketterästi liikkui edestakaisin ja oli joka kerta pakoitettu väistämään tuolia. "Omituista on, ett'ette te voi istua johonkin nurkkaan! Auguste tulee kotiin kello neljä saamaan välipalaa, eikä hän ole tyytyväinen, ell'ei hänen juustonsa ja viinilasinsa ole silloin pöydällä."
Levotonna ja vastaamatta sanaakaan nousi Euphrasie horjuen ylös, ja hänestä oli suurin vaiva maailmassa siirtää tuolinsa vähän tuonnemmaksi. Sitten istui hän taas ja painui kuolemaan asti väsyneenä tuoliinsa.
Juuri kuin rouva Joseph oli saanut juuston pöydälle, tuli sisään Bénard, jonka työpaikka oli aivan läheisyydessä. Hän oli yhä vaan sama iloinen sielu, hän alkoi laskea leikkiä kälynsä kanssa ja oli hyvin kohtelias Mathieulle, jota hän kiitti siitä, että tämä otti osaa hänen vaimoparkansa kohtaloon.
"Herra Jumala, eihän se hänen oma vikansa ole, sen sanon minä hänelle usein. Vika on niitten, jotka leikkasivat hänet sanomatta siitä mitään minulle. Vuoden ajan me melkein uskoimme, että hän oli parantunut, ja nyt te näette, mikä hänestä on tullut. Pitäisi kieltää turmelemasta naista tuolla tavalla, varsinkin kun hänellä on mies ja lapsia eikä hän voi elää koroillaan. Tiedättehän te, mitä he ovat Cécilelle tehneet. Ja sitten vielä yksi, jonka he ovat tehneet kauniiksi, eräs paroonitar, jonka te kyllä tunnette. Hän oli äsken katsomassa täällä. Minä en tahtonut häntä tunteakaan, ajatelkaahan, niin kaunis nainen, ja nyt hän näyttää aivan hirveältä, hän näyttää jo sadan vuoden vanhalta! Ne miehet pitäisi tuomita linnaan kaikesta pahasta, minkä he ovat tehneet meille, sen sanon minä."
Kun hän aikoi istua pöydän ääreen, sattui hän tyrkkäämään Euphrasien tuolia.
"Oletko sinä siinä taas? Minkätähden sinä aina olet tiellä? Kas niin, väistypäs nyt hieman."
Bénard ei ollut niinkään pelättävän näköinen. Mutta Euphrasie rupesi kuitenkin vapisemaan lapsellisesta pelosta, aivankuin häntä olisi uhattu kurittaa. Nyt sai hän voimia laahata tuolinsa aina siihen pimeään nurkkaan asti, jossa hän tavallisesti makasi. Ovi tähän seimeen oli auki, hän pakeni sinne sisään, istui sinne pimeyteen, ja sieltä näytti hän ainoastaan pieneltä, epäselvältä haamulta, vanhalta isoäidiltä, joka vielä saisi monta, monta vuotta odottaa kuolemaansa.