"Ei, ei, sitä minä en tahdo!"
Sitten lisäsi hän avuttomalla äänellä:
"Minä en itsekään tiedä, mitä tahdon ... minä kärsin niin, että tahtoisin kuolla."
Constancella ei todellakaan ollut mitään määrättyä suunnitelmaa. Ajatteliko hän poikaa mahdollisesti perijäksi? Menisikö hän vihassaan vierasta valloittajaa vastaan niin pitkälle, että hän ottaisi äpärän siipiensä suojaan? Jos lapsi ei ollutkaan hänen oma poikansa, niin olihan hän hänen miehensä poika. Ajatus, että valtakunta on pelastettava, tehdas annettava oikeutetulle perilliselle, antoi hänelle ehkä voimia asettua ennakkoluulojen ja taikauskon yläpuolelle. Mutta vielä oli kaikki hänen mietteensä hajanaisia, hänessä asui sellaisen äidin halu, jolta on viety oma lapsi ja joka tahtoo anastaa sen sijaan vieraan lapsen.
"Kerronko minä Beauchênelle tiedusteluistani?" kysyi Mathieu.
"Tehkää miten tahdotte. Mutta kyllä se sittenkin olisi parasta."
Samana iltana rikkoi Constance välinsä miehensä kanssa. Hän ajoi miehensä makuuhuoneesta. Koska hän näki miehensä kykenemättömäksi johtamaan liikettä eikä enään odottanut saavansa lasta hänen kanssaan, olisi hän voinut sylkeä hänelle vasten kasvoja kaiken sen halveksumisen, kaiken sen inhon, jota hän vuosikaudet oli tuntenut hänen hyväilyistään. Ajatus päästä vapaaksi tuosta miehestä, ajatus, että tuo mies ei koskaan enään saisi koskea häneen, oli niin voimakas, että Constance soi itselleen hetken kostonhimoista nautintoa sanomalla miehelleen, mitenkä inhoittavalta tämä aina oli tuntunut hurjasteluista tuomine hajuineen. Ja Beauchêne pelästyi, hän vietti yönsä poissa kotoa, sillä niin pelottavalta tuntui hänestä Constance, tuo hento, mustaihoinen olento huutaissaan, että hän ei enään huoli miehestään, että tämä sai mielellään palata takaisin likaansa, pysyä siellä niin kauvan kuin halutti, hukuttaa itsensä tuohon likaisuuteen. Siinä oli taas välttämätön, loogillinen seuraus heidän avioliitossa käyttämistään ehkäisykeinoista: mies koettaa tyydyttää himojaan kodin ulkopuolella, hänen järkensä ja työkykynsä heikkonee vähitellen, ja hän vaipuu raakoihin nautintoihin; ainoan pojan kuoleman jälkeen katkeavat kaikki kotielämän siteet, äiti on hedelmätön, hän ajaa pois miehensä, jonka loppu on henkinen ja ruumiillinen rappeutuminen. Mutta elämä kulkee säännöllistä uraansa.
II
Kun Mathieu tahtoi alkaa salaiset tiedustelunsa, oli hänen ensimäinen ajatuksensa — ennenkuin hän kysyi Beauchênenkaan mieltä — mennä heti tiedustelemaan löytölasten kodista. Jos lapsi oli kuollut, niinkuin hän luuli, niin asia päättyisi siihen. Onneksi muisti hän pienimmätkin yksityisseikat, lapsen nimen Alexandre Honoré, päivän, jolloin poika vietiin löytölastenkotiin, ja kaikki muut pikkuseikat sinä päivänä, jolloin hän oli kuletellut Couteauskaa vaunuissaan. Kun laitoksen johtaja oli ottanut hänen vastaan ja hän oli maininnut tiedustelujensa tarkoituksen, sai hän ihmeekseen heti selvän ja varman vastauksen: Alexandre Honoré, joka oli annettu hoidettavaksi vaimo Loiseaun luokse Rougemontiin, oli ollut samassa paikassa, kunnes täytti kaksitoista vuotta, ja oli kolme vuotta sitten annettu oppiin vaunujentekijä Montoirin luokse Saint-Pierressä, eräässä läheisessä kylässä. Poika siis eli, hän oli nyt viidentoista vuotias; siinä kaikki, Mathieu ei voinut saada lähempiä tietoja hänen terveydestään eikä luonteestaan.