"Sanokaa meille sitten tulos. Minä sanon teille vielä kerran, että te voitte puhua vapaasti tämän naisen läsnä ollessa."
"No, minulla ei ole paljon kertomista. Te olitte aivan oikeassa, vaunujentekijä Montoirilla Saint-Pierressä oli kaksi oppipoikaa, ja toinen niistä oli todellakin sen kauniin vaaleanverisen naisen poika. Hän on ollut kaksi kuukautta siellä opissa, hän oli ennen koetellut kolmea, neljää muuta ammattia, ja sentähden en minä tuntenut häntä. Mutta hän ei voi pysyä missään, ja nyt on hän kolme viikkoa sitten lähtenyt sieltäkin..."
Constance ei voinut olla levottomuudesta huudahtamatta.
"Onko hän lähtenyt sieltä?"
"On, hän on mennyt karkuun, ja hän on aivan varmasti jättänyt ainiaaksi sen paikkakunnan, sillä hän vei mukanaan kolme sataa frankia, jotka olivat hänen isäntänsä Montoirin rahoja."
Hän lausui tämän terävällä äänellä aivankuin olisi tahtonut antaa puukonpiston. Vaikka hän ei ymmärtänyt Constancen äkillistä kalpenemista ja ankaraa epätoivoa, näytti se kuitenkin tuottavan hänelle julmaa nautintoa.
"Oletteko varma, että nämät tietonne ovat tosia?" sanoi Constance. "Ne ovat ehkä kylän juoruja."
"Kylän juorujako? Ei, kun minä otan toimittaakseni jonkun asian, teen minä sen perusteellisesti. Minä olen puhutellut poliisia. Poliisit ovat nuuskineet koko paikkakunnan, ja aivan varmaa on, että Alexandre Honoré ei jättänyt osoitettaan, kun hän läksi pois nuo kolme sataa frankia taskussaan."
Se oli salaman isku Constancelle. Tämä poika, jonka hän luuli löytäneensä ja johonka hän perusti monet salaiset kostonsuunnitelmansa, hän irtaantui nyt hänestä ja katosi pimeyteen. Kohtalo vainosi häntä ankarasti; tämä oli auttamaton tappio.
"Oletteko te kääntynyt ainoastaan poliisin puoleen?" kysyi Constance taas. "Teidän tehtävänänne oli kysyä kaikilta ihmisiltä..."