Mutta Céleste puuttui puheesen:
"Anteeksi, herrani, minä en voi jäädä tänne. En, sillä rouva käski minun kaikin mokomin tulla takaisin, minun täytyy auttaa häntä pukeumisessa. Ja muuten on hänen ikävä yksinään. Eikö kello kymmenen ja kymmenen minuuttia lähde juna Pariisiin? Sillä minä matkustan. Minä tulen takaisin kello kahdeksan illalla noutamaan neitiä. Hyvästi siihen asti!"
He jättivät kamarineidin pieneen, tyhjään odotussaliin ja menivät torille, jossa vaunut ja polkupyörät odottelivat.
"Kas niin, nyt me olemme täysilukuiset", sanoi Rose. "Nyt alkaa varsinainen juhla. Antakaa minun nyt järjestää juhlakulkue kotiin, isäimme linnaan."
"Minä pelkään, että sinun juhlakulkueesi tulee läpimäräksi", sanoi Marianne. "Tuolla sataa!"
Äsken niin kirkkaalle taivaalle oli noussut musta pilvi lännestäpäin, ja myrskytuuli kiidätteli sitä. Se oli kuin jatkoa yölliseen myrskyyn.
"Satakoon! Siitä me emme välitä!" vastasi tuo nuori tyttö ylpeästi. "Tänne ei sade tohdi tulla, ennenkuin me olemme kotona."
Hän sijoitti leikillisen arvokkaana kaikki siihen arvojärjestykseen, jonka hän kahdeksan päivää sitten oli keksinyt. Kulkue lähti liikkeelle, kulki läpi Janvillen, jossa kaikki akat katselivat sitä porteistaan hymyillen, tuli sitten valkealle maantielle, raivasi tiensä läpi hedelmällisten kenttäin ja sai liikkeelle leivosparvia, joitten iloinen laulu täytti ilman. Se oli todellakin suurenmoista.
Rose ja Frédéric ajoivat etunenässä, alkoivat majesteetillisina hääkulkueen. Heidän jälessään tuli kolme morsiusneitiä, Louise, Madeleine ja Marguerite polkupyörillä, jotka olivat heidän suuruudelleen sopivia; he olivat ihastuttavia urheilulakeissaan, heidän hiuksensa liehuivat hajallaan ja he olivat kuin joutsenparvi, joka lentää lähellä maata ja tuo hyviä uutisia. Mutta hovipoika Grégoire, joka aina oli kuin tuli tappuroissa, ei käyttäytynyt oikein hyvin, hän unohti väliin asemansa siihen määrään että tahtoi ajaa ruhtinaallisen parikunnan ohitse, joka kulki etunenässä, ja tästä sai hän ankaria nuhteita, kunnes vihdoin oppi tuntemaan velvollisuutensa ja tyytyi vaatimattomaan paikkaansa rivissä. Mutta kun nuo kolme morsiusneitiä nyt alkoivat laulaa Cendrillonin laulua hänen ollessaan matkalla prinssin linnaan, suvaitsi ruhtinaallinen pari pitää tätä tilaisuuteen hyvin sopivana, vaikka se olikin etikettiä vastaan. Rose, Frédéric ja vieläpä Grégoirekin yhtyivät vihdoin lauluun.
Jonkun matkan päässä tulivat vanhat, täyteen ahdatut perhevaunut. Juhlamenojen ohjelman mukaan oli Gervais niitä ajamassa, ja hänen vieressään vasemmalla puolella istui Claire. Molemmat väkevät hevoset juoksivat tavallista, hyväntahtoista juoksuaan välittämättä ruoskasta, jonka Gervais antoi iloisesti paukahdella heidän korviensa lähettyvillä ottaakseen siten hänkin osaa musiikiin. Vaunujen kuudella istumasijalla oli seitsemän henkilöä, joitten joukossa kolme lasta, mutta he tarvitsivat ainoastaan pienen tilan, sillä ne olivat niin pieniä. Ennen kaikkea kunnioitettiin kihlattuja, Ambroisea ja Andréeta, tällä juhlallisella vastaanotolla; he istuivat vastapäätä toisiaan. Sitten — myöskin toisiaan vastapäätä — maan korkeat hallitsijat, Mathieu ja Marianne, jolla jälkimmäisellä oli sylissään pikku Nicolas, nuorin prinssi, joka kirkui ihastuksesta kuin pieni aasi. Jälellä olevilla sijoilla istuivat korkean herrasväen lastenlapset, neiti Berthe ja herra Christophe, jotka vielä olivat liian nuoret kulkeakseen jalan näin pitkää matkaa. Ja suurella komeudella vierivät vaunut eteenpäin, vaikka sateen pelosta oli jo vedetty verhoksi korkeat, valkeat liinauutimet, niin että vaunut etäänpää näyttivät myllärin kuormalta.