"Tuhansia kiitoksia. Te olette liian kohtelias. Olkaa hyvä ja ilmoittakaa miehelleni, että olette saattanut minun turvalliseen satamaan, hän nimittäin tulee hyvin helposti levottomaksi siitä syystä, että minä nyt taas olen tällaisessa tilassa."

Constancenkin täytyi hymyillä ja luvata toimittaa asia.

"Hyvästi sitten ... ja kiitoksia."

"Hyvästi!"

Siitä oli jo kahdeksantoista vuotta kuin Morange oli kadottanut vaimonsa, ja hänen tyttärensä Reine oli ollut kuolleena yhdeksän vuotta. Mutta hänestä itsestä tuntui kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. Hän oli yhä mustiin puettu, eli yksinään, sulkeutui asuntoonsa, ei puhunut muulloin kuin silloin kun se oli välttämätöntä. Mutta yhä oli hän sama velvollisuuksilleen uskollinen työmies, turhamaisuuteen asti säännöllinen ja huolellinen, hän istui kuin kiinni naulattuna samaan konttoorituoliinsa, johon hän pian kolmekymmentä vuotta oli joka aamu istahtanut, sillä hänen molemmat vaimonsa, joiksi hän vaimoaan ja tytärtään kutsui, olivat vieneet muassaan hänen tarmonsa ja kunnianhimonsa, kaikki hänen unelmansa rikkaudesta ja loistosta. Hän, joka nyt oli yksin maailmassa, tahtoi mielukkaimmin kuolla vanhassa, huomaamattomassa asemassaan, jossa ollen hän joka aamu alkoi yhä uudestaan yksitoikkoiset työnsä aivankuin karusellihevonen, joka pyörittää pyöräänsä. Mutta ihmiset epäilivät, että hän asunnossaan Grenellen bulevardin varrella, jonka hän itsepintaisesti vuokrasi vuodesta vuoteen, vietti salaperäistä ja hupsun elämää. Palvelijatar oli saanut määräyksen, ett'ei ketään saa päästää sisään, mutta mitään muuta ei hän tiennyt. Ruokasalin ja salongin oli hän jättänyt palvelijattaren huostaan, mutta ei sallinut hänen tulla makuuhuoneesen eikä Reinen kamariin; sinne ei päässyt kukaan muu kuin hän itse. Hän sulkeutui näihin huoneisiin siivotakseen niitä, mutta kukaan ei tiennyt, miten hän tämän työn suoritti. Ne olivat kuin pelättäviä pyhättöjä, joitten ainoana pappina hän itse oli. Palvelijatar oli turhaan yrittänyt silmätä näihin huoneisiin; kun Morange niissä vietti vapaapäiviään, kuunteli palvelijatar turhaan oven takana; hän ei nähnyt mitään, hän ei kuullut mitään. Ei yksikään sielu olisi voinut sanoa, mitä pyhäinjäännöksiä nämät kappelit sisälsivät tai millä uskonnollisilla menoilla Morange niitä palveli. Toisena aiheena ihmettelyyn oli hänen kitsautensa, joka kasvoi yhä enemmän; hänen ainoat menonsa olivat kuusitoista sataa frankia vuokraan, palvelijattaren palkka ja ne muutamat sout päivässä, jotka kuluivat ruokaan ja joita palvelijattaren oli yhä vaikeampi saada kiristetyksi häneltä. Morangen palkka nousi nyt kahdeksaan tuhanteen frankiin, eikä hän tarvinnut elantoonsa siitä puoltakaan. Mihinkä hänen suuret säästönsä joutuivat? Mihinkä salaiseen paikkaan hän ne pani? Minkä salaisen himon tai minkä hullumaisen unelman toteuttamiseksi hän niitä säästi? Hän oli hyvin hiljainen, hyvin sorean näköinen, hänen aivan valkea partansa oli erittäin hyvin hoidettu ja hän tuli konttoriinsa hieno hymy huulilla ilman että mikään ilmaisi tuossa säännöllisessä, turhantarkassa miehessä sisällistä häviötä, kaikkea sitä tuhkaa ja huonosti sammutettuja kekäleitä, jotka tulipalo oli jälkeensä jättänyt.

Jonkinlainen suhde oli vähitellen muodostunut Constancen ja Morangen välillä. Kun Constance oli nähnyt hänen tyttärensä kuoleman jälkeen palaavan murtuneena takaisin konttooriinsa, oli hän alkanut tuntea syvää sääliä tuota miesparkaa kohtaan, ja itsekään tietämättään oli tähän sääliin sekoittunut suuri määrä levottomuutta hänen oman itsensä suhteen. Hänen oma Mauricensa oli elävä viisi vuotta kauvemmin, mutta Constance tunsi jo silloin tuskaa, hän ei voinut vapistuksetta kohdata Morangea; sillä hän oli se mies, joka oli menettänyt ainoan lapsensa. Suuri Jumala, oliko sellainen onnettomuus siis mahdollinen? Kun hän sitten itse oli saanut tutustua tähän hirmuiseen, parantumattomaan suruun, oli hän lähestynyt onnettomuusveljeään ja kohdellut häntä sellaisella hyväntahtoisuudella, jollaista ei riittänyt kenellekään muulle. Väliin kutsui Constance hänen iltasin luokseen, ja he puhelivat keskenään olivatpa väliin äänettöminäkin ja yhdistivät ainoastaan yhteisen surunsa hiljaisuuteensa. Myöhemmin oli Constance käyttänyt tätä ystävyyttä hyväkseen siten, että hän sen kautta onki tietoja liikkeen asioista, joista Beauchêne vältti keskustelua. Ja varsinkin siitä asti kuin hän oli alkanut epäillä miehensä hoitavan tehdasta huonosti, tekevän tyhmyyksiä ja saattavan itsensä velkaan, oli hän koettanut saada kassanhoitajan uskotukseen, vieläpä vakoilijakseenkin, joka auttaisi häntä niin paljon kuin mahdollista johdon saamisessa omiin käsiinsä. Sentähden oli hänellä niin kiire kotiin tänään, hän tahtoi olla yksinään Morangen kanssa ja viekoitella häneltä tietoja isännän poissa ollessa.

Hän ennätti tuskin riisua hattuaan ja käsineitään. Hän tapasi Morangen konttoorissaan köyristyneenä kuten tavallista kassakirjain ylitse.

"Joko ristiäiset ovat päättyneet?" kysyi Morange kummastuneena.

"Ovat. Tai toisin sanoen minä tulin kotiin, kun minulla oli niin hirveä päänsärky. Toiset jäivät vielä sinne. Kun me nyt olemme yksinämme, niin ajattelin minä, että minulle tekisi hyvää saada vähän puhella teidän kanssanne, ystäväni. Ah, minä en ole onnellinen!"

Hän vaipui tuolille ja kyyneleet, jotka toisten onni oli synnyttänyt, olivat nyt tukehduttaa hänet. Morange pelästyi ja aikoi mennä noutamaan kamarineitiä sen tapauksen varalta, että Constance pyörtyisi. Mutta Constance esti sen.