Hän kumartui eteenpäin, pakoitti Constancenkin kumartumaan aukon ylitse. Kuilu ulottui läpi kahden kerroksen aina alas kellarikerrokseen asti aivankuin pimeyden kaivo. Sen pohjalla paloi lyhty, aivankuin se olisi vielä selvemmin tahtonut näyttää kuinka syvä, kuinka kauhea syvyys oli. He vetäytyivät taaksepäin ja kalpenivat.
Mutta nyt suuttui Morange.
"Tämä on hulluutta! Mitä he tekevät? Miksi eivät he tottele ohjesääntöjä? Täällä pitäisi aina olla yhden miehen, erityisen miehen, joka ei saa jättää paikkaansa, ennenkuin hissi on paikoillaan. Missä hän on? Mitä hän tekee?"
Hän meni uudestaan aukon suulle ja huusi vimmatusti:
"Bonnard!"
Ei kukaan vastannut, kuilu oli pohjaton, musta ja tyhjä. Tämä äänettömyys sai hänen raivoon.
"Bonnard! Bonnard!"
Ei vieläkään vastausta, ei äännähdystäkään, ainoastaan pimeyden kostea hengähdys nousi sieltä ylös kuin haudasta.
Silloin teki hän päätöksen.
"Minä menen alas, sillä minun täytyy löytää Bonnard. Ajatelkaa, jos me olisimme pudonneet tuonne! Ei, tätä ei saa sallia. Hänen täytyy sulkea luukku tai tulla paikoilleen tänne. Mitä hän tekee? Missä hän lienee?"