Siellä pidettiin siis neuvottelua häitten edellisenä päivänä. Mathieu ja Marianne olivat tulleet ensin katsomaan, millaisiin valmistuksiin olisi ryhdyttävä, ja he tapasivat siellä Charlotten, joka istui albumi polvella ja piirteli rivakasti tuota suurta tammea.
"Mitä siitä tulee, yllätyskö?"
Charlotte hymyili hieman hämillään.
"Niin, yllätys, saattepa nähdä."
Sitten tunnusti hän maalanneensa neljätoista päivää pieniä akvarelleja hääaamiaisten ruokalistoihin. Hänellä oli hieno ja kaunis ajatus: hän ei ollut maalannut muuta kuin leikkiviä lapsia, lasten kasvoja, kaikki perheen lapset, ja vanhain valokuvain avulla oli hän osannut maalata kunkin muotoisekseen. Tuo suuri tammi oli oleva pohjana kahden viimeksi syntyneen, pikku Benjaminin ja pikku Guillaumen kuvalle.
Iloisina ja liikutettuina katselivat Mathieu ja Marianne kaikkia noita ruusuisia kasvoja, jotka he aivan hyvästi tunsivat. Siinä olivat molemmat kaksoset kehdossa sylitysten, siinä Rose, tuo rakas vainaja pienessä yöpuvussaan, siinä Ambroise ja Gervais alastomina ja painimassa ruohostossa, siinä Grégoire, siinä Nicolas, joka kiipesi puuhun hakemaan harakanpesää, siinä Claire, siinä kolme muuta heidän tytärtään, Louise, Madeleine ja Marguerite taloustoimissa tai ajamassa kanoja tai ratsastamassa satulatta. Mutta enimmin liikutti Mariannen mieltä hänen kuopuksensa, Benjamin, jonka Charlotte oli piirustanut tammen alle makaamassa samassa pienessä vaunussa kuin hänen oma poikansakin, aivan yhdenikäinen Guillaume.
"Setä ja veljenpoika", sanoi Mathieu leikillisesti. "Mutta setä on joka tapauksessa arvokkaamman näköinen, hän on viikkoa vanhempi."
Marianne hymyili kyyneleet silmissä, ja akvarelli vapisi hieman hänen käsissään.
"Rakkaat lemmikkini! Rakas poikani, rakas pojanpoikani! Nuo rakkaat pikku olennot ovat taaskin tehneet minut äidiksi ja isoäidiksi! Ah, nuo kaksi ovat meidän lohdutuksemme, he ovat parantaneet haavat, heitä saamme me kiittää siitä, että meidän toivomme ja rohkeutemme on uudestaan herännyt."
Ja se olikin totta. Minkälainen suru olikaan ollut niinä ensimäisinä aikoina, jolloin Charlotte jätti tehtaan ja pakeni Chanteblediin! Ollen niinkuin Mariannekin neljättä kuukautta raskaana, oli hän ollut kuolemaisillaan sen surullisen onnettomuuden johdosta, joka vei Blaiselta hengen. Hänen suurin lohdutuksensa oli nähdä, että hänen pikku Berthensä, joka Pariisissa oli heikonlainen, oli saanut poskillensa punaa Chantebledin raittiissa ilmassa. Hän oli muuten määritellyt elämänsä tehtävän, hän tahtoi vanheta täällä, tässä rauhaisessa, vieraanvaraisessa talossa, antautua kokonaan molemmille lapsilleen, ja hän oli onnellinen siitä avusta ja turvasta, jota hän sai helliltä appivanhemmiltaan. Hän oli aina ollut hieman itseensä sulkeutunut ja haaveksiva, hänellä oli ainoastaan tarve rakastaa ja olla rakastettu. Hän alkoi vähitellen elää uudestaan muutettuaan appivanhempainsa kanssa tuohon vanhaan paviljonkiin, jonka Mathieu oli varustanut heitä ja itseään sekä vaimoaan varten. Hän alkoi taas tehdä työtäkin, hän tahtoi toimia jotakin, ja hän maalaili pienoiskuvia, joita eräs Pariisin taidekauppias osti häneltä. Mutta kaikkein surujen lohdutuksena ja lääkkeenä oli ennen kaikkea hänen pieni Guillaumensa, hänen miesvainajansa lahja, lapsi, joka oli kuin kuolleista herännyt isänsä. Ja samoin oli Mariannen laita, kun hänen Benjamininsa syntyi, uusi poika, joka korvasi menetetyn ja täytti tyhjän sijan hänen sydämessään. Molempain äitien oli äärettömän hauskaa saada yhdessä imettää molempia lohduttajiaan. He unohtivat itsensä heidän tähtensä, näkivät heidän rinnatusten kasvavan, antoivat heille rintaa samana tuntina aivankuin eivät olisi tahtoneet eroittaa heitä. Vaikka toinen äideistä oli melkein kaksi kertaa vanhempi kuin toinen, tuli heistä kuitenkin kuin sisarukset. Ja heidän suruunsa tuli valoa, he voivat nauraakin, kun heidän pienet enkelinsä nauroivat, ja liikuttavaa oli nähdä isoäidin ja miniän kumartuneina saman kehdon ylitse.