Mutta eräänä iltana näitten kahdentoista vuoden loppupuolella, tunsi Morange ilman täällä sisällä muuttuneen, vavahtelevan hiljaisesta ilosta.

"Eikö mitään uutta eilisestä, rakas rouva Beauchêne?"

"On, ystäväni, nyt on tapahtunut jotakin uutta."

"Jotain iloistako, toivon minä, jotakin hyvää, jota te olette odottanut?"

"Niin kyllä, jotakin sellaista, jota minä olen odottanut! Jos vaan osaa odottaa, niin tapahtuu aina se, mitä tahtoo."

Morange katseli häntä kummastuneena, melkein levotonna siitä, että näki hänen niin muuttuneen. Hänen silmänsä loistivat ja liikkeensä olivat eloisat. Mikähän vihdoin täyttynyt toivo oli elähyttänyt häntä noin näiden pitkäin aikain kuluttua, jolloin hän oli ollut kuin surusta kivettynyt? Constance hymyili, hän hengitti keveästi, ja se raskas paino, joka häntä niin kauvan oli rasittanut, oli nyt poistunut. Ja kun Morange kysyi häneltä syytä tuohon iloon, vastasi hän:

"Ystäväni, minä en tahdo sanoa sitä vielä. Minä teen ehkä väärin iloitessani, sillä kaikki on vielä niin hämärää ja epävarmaa. Mutta eräs henkilö ilmoitti minulle äskettäin asioita, ja minun täytyy saada niistä varmuus ... sekä ajatella ennen kaikkea. Sitten uskon minä salaisuuteni teille, sen te kyllä tiedätte, sillä teillehän minä sanon kaikki, ja sitäpaitsi tulen minä tällä kertaa varmaan tarvitsemaan teidän apuanne. Odottakaa levossa ja rauhassa; jonakin iltana tulette te minun luokseni päivälliselle, ja silloin on meillä koko ilta aikaa puhella keskenämme kenenkään häiritsemättä. Ah, Jumalani, jos tämä olisi totta, jos tämä olisi ihmetyö!"

Kului lähes kolme viikkoa, eikä Morange saanut tietää mitään. Hän näki, että Constance oli hyvin miettiväinen ja levoton, mutta hän ei kysynyt mitään, ja Constance eli yhä yksinäistä koneellista elämäänsä. Morange oli äsken täyttänyt kuusikymmentä yhdeksän; siitä oli nyt kolmekymmentä vuotta kuin hänen vaimonsa oli kuollut ja enemmän kuin kaksikymmentä vuotta siitä kuin hänen tyttärensä Reine oli seurannut äitiään, ja Morange itse jatkoi pikkumaisuuteen asti tarkkaa konttoorielämäänsä, vaikka kaikki hänen ympärillään oli luhistunut kokoon. Ei yksikään ihminen ollut kärsinyt niin paljon kuin hän, nähdessään sellaisia murhenäytelmiä, kokenut sellaisia omantunnon vaivoja, mutta hän tuli yhä vaan pienillä, tasaisilla askelillaan, hän kesti loppumattomiin asti pienissä, vaatimattomissa oloissaan, hän oli kuin unohdettu ja mennyt kalu, jonka tuska oli säilyttänyt itseään varten. Mutta kuitenkin oli hänessä täytynyt syntyä levottomuutta herättäviä, sisäisiä repeämiä. Hän sai päähänsä mitä omituisimpia aatoksia. Hän oli eroittanut palvelijattarensa, hän osti itse ruokansa, keitti sen ja toi pöydälle; ei yksikään ihminen ollut kymmeneen vuoteen käynyt hänen asunnossaan, epäiltiin, että se oli mitä siivottomimmassa ja huolimattomimmassa kunnossa, ja isäntä oli turhaan puhunut korjauksista saamatta kuitenkaan Morangea suostumaan tai pääsemättä itse sisään. Vaikka tuo vanha ja nyt aivan valkohiuksinen ja valkopartainen kassanhoitaja yhä oli itse puolestaan pikkumaisuuteen asti siisti, kulki hän kuitenkin kuluneessa takissa, jota hänen varmaankin piti laittaa joka ilta. Hänen saituutensa tuli niin mielettömäksi, ett'ei hän kuluttanut rahaa pienimmällä tavallakaan muuhun kuin yksinkertaiseen leipäänsä, jota hän osti joka neljäs päivä; hän söi kuivaa ruokaa, jotta sitä kuluisi vähemmin. Se herätti yleistä ihmettelyä, ja tuskin kului viikkoakaan, ett'ei ihmiset kysyneet hänen portinvartijaltaan, että mitä tuollainen noin säännöllinen herra, jolla oli kahdeksantuhatta frankia vuodessa, teki rahoillaan. Ja sitten alettiin laskea, kuinka paljon rahaa hänellä mahdollisesti oli kätkössä asunnossaan, ehkä tuhansia frankeja.

Mutta sitten syntyi vielä pahempi aukko hänen järkeensä: kaksi eri kertaa pelastettiin hän varmasta kuolemasta. Eräänä päivänä kun Denis oli kotimatkalla, näki hän kassanhoitajan Grenellen sillalla nojaavan niin pitkälle kaidepuun ylitse, että hän varmaan olisi pudonnut, ell'ei Denis olisi tarttunut kiinni hänen takkiinsa. Nyt alkoi hän viattoman näköisenä nauraa ja syytti pyörtymyskohtausta. Erään toisen kerran tempasi Victor Moineaud hänen pois käynnissä olevan koneen luota juuri kuin hän hypnotiseeratun näköisenä oli antamaisillaan hammasrattaitten tarttua kiinni itseensä. Hän hymyili taaskin ja tunnusti, että oli tehnyt tyhmästi mennessään niin lähelle pyöriä. Häntä täytyi vartioida, sillä hän ei nähtävästi aina tiennyt, mitä teki. Monivuotisten palvelustensa tähden piti Denis häntä kuitenkin yhä ensimäisenä kassanhoitajana; ja omituisinta oli, ett'ei hän koskaan ollut hoitanut näitä toimiaan paremmin kuin nyt; hän oli itsepäisen tarkka, kun oli kysymyksessä saada selville joistakin sentimetreistä, jotka eivät tahtoneet sopia kirjanpitoon, ja ihmeteltävällä tarkkuudella suoritti hän suurimmatkin yhteenlaskut. Järkähtämättömän tyyneen näköisenä aivankuin mikään sisällinen myrsky ei olisi vahingoittanut häntä, jatkoi hän koneellista elämäänsä; hän oli ehkä rutihullu, vaikka kukaan ei siitä tietänyt.

Mutta viime vuosina oli uusi olento alkanut vaikuttaa Morangeen. Vaikka hän oli Constancen uskottu ja tämä oli tyrannisella tahdollaan tehnyt hänen orjakseen, oli hän kuitenkin alkanut vähitellen pitää Denisin pienestä tyttärestä, Hortensesta. Sitä mukaan kuin hän oli nähnyt tämän tytön kasvavan, oli hän alkanut kuvitella mielessään, että oli löytänyt Reinen, kauvan itketyn oman tyttärensä. Hortense oli äsken täyttänyt yhdeksän vuotta, ja joka kerta kuin Morange tapasi hänen tuli hän liikutetuksi, ja hänen mielihartautensa lisääntyi yhä, mutta se oli hyvin liikuttavaa, koska se kokonaan oli mielikuvitusta, sillä nämät lapset eivät vähimmälläkään tavalla olleet toistensa näköiset, toinen oli ollut hyvin tummaverinen, tämä oli melkein vaaleanverinen. Huolimatta suunnattomasta saituudestaan antoi hän kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa Hortenselle nukkeja ja makeisia. Ja tämä hellyys valtasi hänen siihen määrään, että Constance siitä loukkaantui. Constance antoikin hänen ymmärtää, että se, joka ei ole täydellisesti hänen kanssaan, on häntä vastaan. Morange oli alistuvinaan, mutta suuteli nyt Hortensea salaisuudessa, ja vastustus kiihoitti yhä enemmän hänen mielihartauttaan tyttöön. Ja melkein jokapäiväisessä seurustelussaan Constancen kanssa pelkäsi Morange nyt ainoastaan Constancen kättä, joka aina oli taivuttanut hänen niskansa. Heitä yhdisti salainen side, se vanha hirmuinen juttu, josta ei kukaan muu tiennyt, kanssarikoksellisuus, josta he eivät koskaan puhuneet, mutta joka yhdisti heidät. Morange oli heikko ja hyväntahtoinen raukka, joka oli antanut kesyttää itsensä kuin kotieläin. Tuon hirveän päivän jälkeen oli hän muuten saanut tietää paljon, hän tunsi kaikki talon salaisuudet. Hän oli ollut siinä niin monta vuotta, kävellyt kaikkialla lyhyillä äänettömillä askelillaan, kuullut ja nähnyt kaikki, keksinyt siellä kaikki. Ja tämä hullu, joka tiesi niin paljo ja joka kulki vapaana tämän synkän näyttämön harhakäytävissä, tunsi väliin ilmiliekkiin leimahtavaa uhmaa siitä syystä, että hänen täytyi menetellä salaisesti saadakseen suudella Hortensea, ja hänen sydämensä asettui vastarintaan ja hän oli vähällä suuttua, jos tähän hänen mielihartauteensa koskettiin.