Hän ei enään vastustanut, hän palasi samaa tietä kuin oli tullutkin, meni uudestaan bulevardeille. Hänet valtasi äkkiä mieletön himo tuohon naiseen. Hän hehkui ja paloi ajatellessaan oppivansa nuo perkeleelliset ehkäisykeinot ja huumaantuvansa hänen hedelmättömään syleilyynsä. Sérafine kohosi hänen eteensä ankarana ja majesteetillisena velhona, joka tunsi rajuimpain nautintojen salaisuudet, joka juovutti ja valloitti miehet punaisilla hiuksillaan ja pelkällä ruumiinsa tuoksulla. Ja tämä nainen odotti häntä minä iltana tahansa, hän oli tarjonnut itseään tyynellä julkeudellaan, Mathieun tarvitsi ainoastaan mennä naputtamaan tuon Marignanin kadun varrella olevan hiljaisen talon ovea. Hän muisti äkkiä tuon pienen salin, jossa ei ollut näkyviä ikkunoita, syvän ja salaperäisen kuin haudan; hän oli nähnyt sen ainoastaan kerran, kahden keskellä kirkasta päivää palavan kandelabrin valossa. Tämä muisto lisäsi vielä enemmän hänen vimmaansa ja kiihoitti häntä vielä enemmän. Hän kiirehti askeliaan. Sitten heräsivät toiset vanhemmat muistot, heidän kohtauksensa varhaisempana aikana, jotka hän eilen oli melkein unohtanut ja jotka äkkiä hänen kuumeisessa tilassaan muuttuivat kiihoittaviksi viettelyksiksi, niin että hänen villityt aistimensa vaativat ne heti uudestaan elettäviksi. Ja samalla kuin hän antautui kiusauksen valtaan, keksi hän kertomuksen huomista päivää vasten, hän sanoisi vaimolleen, että hän viivähti Beauchêneen päivällisillä ja tuli liian myöhään junalle.

Vaunuja oli kokoontunut liian paljon yhteen, ja tämä esti hänen kulkunsa. Hän katsoi ympärilleen ja huomasi tulleensa takaisin bulevardeille. Hänen ympärillään virtaili vieläkin ihmisjoukkoja, jotka kiertelivät sinne tänne yhä kasvavassa huvien himossa. Mathieun ohimot jyskivät yhä, hän kuuli korvissaan sanat: tee niinkuin muutkin, käytä ehkäisykeinoja kuten muutkin sen sijaan, että siität yhä useampia lapsia. Mutta epäilys valtasi hänet hänen seisoessaan siinä liikkumattomana katukäytävällä kärsimättömästi katsellen tuota loppumatonta vaunuriviä. Se ei loppunut koskaan, se oli kuin este, joka sai hänen himonsa kylmenemään samalla kuin se sulki tien. Ja äkkiä tuli hänen mieleensä toinen kuva, Marianne hymyilevänä ja luottavana, jonka hellyys odotti häntä tuolla kaukana maaseudun raittiissa loppumattomassa rauhassa. Miksi eivät he kumpikin voineet olla ymmärtäväisiä, sanoa hyvää yötä toisilleen kuin toverit ja luopua viidennestä lapsesta, joka olisi viepä heidät taloudelliseen perikatoon? Mathieu vannoi itsekseen, ett'ei hän hanki useampia lapsia, hän kääntyi ja alkoi melkein juoksujalkaa palata asemalle peläten samalla tulevansa liian myöhään junalle. Hän ei tahtonut enään nähdä Pariisin hehkuvan ympärillään, ja hän saapui hyvään aikaan erääsen rautatienvaunuun, ja koko matkan istui hän pää avoimessa ikkunassa ja antoi raittiin yötuulen puhaltaa pois tuon sairaalloisen himon, jonka hän vielä tunsi polttavan suonissaan.

V

Kuuton yötaivas oli täynnä suuria kirkkaita tähtiä, ja näitten alla lepäsi laaja maaseutu pehmeässä, sinertävässä hohteessa. Jo kello kaksikymmentä minuuttia yli yhdentoista seisoi Marianne Yeusen pienellä sillalla, puolimatkassa Chantebledin, metsästyspaviljongin, jossa puolisot asuivat, ja Janvillen aseman välillä. Lapset nukkuivat, ja hän oli käskenyt Zoén, erään talonpoikaistytön, joka oli heillä apulaisena, vartioida heitä, ja tämä istui nyt kutomassa lampun valossa, joka näytti etäälle kipunalta metsän laidassa.

Marianne meni melkein joka ilta sillalle Mathieutä vastaan, kun hän tuli kotiin seitsemän junalla. Väliin otti hän molemmat vanhemmat lapset, kaksoset, mukaansa, vaikka heidän pienet jalkansa eivät voineet astella niin nopeasti paluumatkalla pitkää hyvin jyrkkää mäkeä ylös. Tänä iltana ei hän myöhäisestä ajasta huolimatta ollut voinut olla menemättä rakasta miestään vastaan, koska yö oli niin jumalallisen kaunis. Hän ei mennyt koskaan tuota siltaa edemmäksi, joka oli rakennettu sinne pienen joen ylitse. Siellä istui hän leveällä ja matalalla kaidepuulla, mistä näkyi koko kenttä aina Janvillen taloihin asti, joitten välissä kulki rautatie, niin että hän voi jo kaukaa nähdä odotetun lemmikkinsä tulon polulla, joka kiemurteli peltojen välillä.

Korkean, kullalta säteilevän taivaan alla istui hän yksin tavallisella paikallaan. Levottomasti katseli hän pientä valonkipunaa, joka paloi tuolla kaukana metsänlaidassa rauhallisessa huoneessa, missä palvelustyttö valvoi lasten unta. Sitten siirtyi hänen katseensa sivulle, kaukaiseen taivaanrantaan, yli tämän suuren alueen, joka kuului Séguinille. Vanha, rappeutunut metsästyspaviljonki oli näitten suurten metsäin laidassa, joitten nummet ja viidakot ulottuivat aina Mareuilsiin ja Lillebonnen talonpoikaiskyliin asti tuolla etäisyydessä. Ja siinä ei vielä ollut kaikki; länsipuolella tätä ylänköä oli enemmän kuin sata hehtaaria nevoja, näreitä kasvavia suomaita, suuria viljelemättömiä alueita, joilla talvella sorsia metsästettiin, ja kolmas osa näitä maita, äärettömiä, yhtä hedelmättömiä alueita, hiekkanummia, kivikoita, alentui hiljalleen aina rautatiepenkereesen asti. Se oli maa-alue, jota ei pidetty viljelykseen kelpaavana, sillä harvat palaset hyvää maata olivat siellä mitään tuottamatta ja vaikeapääsyiset sekä toisistaan erillään. Mutta koko seudulla oli ihanan yksinäisyyden ja villeyden leima, joka teki vaikutuksen kaikkiin terveaistisiin ihmisiin, jotka rakastavat väärentämätöntä luontoa, eikä kukaan voinut ajatellakaan mitään viehättävämpää kuin tämä maisema syvässä rauhassaan ja tällaisena ihanana, tuoksuavana yönä.

Marianne, joka jo oli harhaillut ympäriinsä metsän poluilla, tutkinut pensaikot ja sammalikot ja kiivennyt kiviset mäet, antoi nyt katseensa viivähtää taivaanrannalla, jossa hän keksi ne paikat, jotka hän oli nähnyt ja joita rakasti, vaikkapa ne nyt olivatkin varjon peitossa. Huuhkaja antoi metsästä kuulua lempeän, säännöllisen huutonsa, ja eräästä kaukaisesta suosta oikealta kuului niin etäinen sammakkojen kurnutus, että se melkein tuntui ilman vavahdukselta. Toisaalta, Pariisista päin kuului kumea, yhä kasvava jyminä, joka vähitellen tukahdutti kaikki pimeyden äänet. Marianne oli kuullut sen, ja lopuksi ei hän kuullut mitään muuta kuin sitä. Se oli juna, jonka jyminän hän niin hyvin tunsi, sillä hänhän kuunteli sitä joka ilta. Kun se oli lähtenyt Monvalin asemalta, viimeiseltä ennen Janvilleä, alkoi sen jyrinä kuulua, mutta vielä niin heikosti, että täytyi olla tottunut korva, jos mieli eroittaa sitä muista äänistä. Hän kuuli sen heti, ja seurasi sitä sitten käänteestä käänteesen. Ja koskaan ennen ei hän ollut voinut seurata sitä niin tarkkaan kuin tänä iltana, ihanan yön syvässä rauhallisuudessa. Juna oli lähtenyt Monvalista, se kulki sitten ohi tiilitehtaan, kiiti nyt yli Saint-Georgen niittyjen. Kahden minuutin perästä olisi se Janvillessä. Äkkiä tuli tällä puolen Mesnil-Rougen poppelien näkyviin junan valkea tulisilmä lähellä maan pintaa, veturin hengitys tuli selvemmäksi; tällä suunnalla levisi tuo pimeä kenttä loppumattomiin tähtitaivaan alla, joka alaosastaan oli tulenpunainen kuin etäinen tulipalo, yöllisen Pariisin valo, joka paloi ja savusi pimeässä kuin tulivuoren aukko.

Hän oli noussut ylös. Juna pysähtyi Janvillessä, sitten alkoi jyrinä taas, hiljeni ja kuoli Vieux-Bourgissa päin. Muuten ei hän kuullutkaan sitä enään, hänen silmänsä ja korvansa olivat nyt tielle, jonka hän eroitti valkeana nauhana viljapeltojen välissä, noitten suurien, vehreitten kenttäin, jotka olivat muuttuneet mustiksi. Hänen miehensä tarvitsi tuskin kymmentä minuuttia kulkeakseen sen kilometrin, joka oli aseman ja tämän pienen sillan välillä. Hän näki Mathieun kaukaa, tunsi hänet heti kun hän oli tullut ulos asematalosta. Mutta tänä yönä kuuli hän selvästi hänen askeleensa kovalla tiellä ja jo ennenkuin hän näki pimeän, kapean varjon tulevan eteenpäin valoisalla tiellä. Ja sitten tapasi Mathieu Mariannen seisomassa täällä alla tähtitaivaan hymyilevänä, voimakkaana, kukoistavana, olennon, jolla oli solakka vartalo ja voimakkaat lanteet. Hänen ihonsa näytti vielä enemmän maidonvaalealta komeain mustain hiusten tähden, jotka olivat suuressa solmussa ja jättivät hänen pyöreän kaulansa vapaaksi, ja hänen suurten, mustien, hellien silmiensä tähden, joissa asui hyvän, hurskaan jumalattaren pyhä rauhallisuus. Hänen suora otsansa, nenänsä, suunsa, leuan puhtaat, lujat piirteet, poskien mehevä tuoreus, pienet ihastuttavat korvat, sanalla sanoen koko nuo kasvot rakkauden ja hyvyyden leimaamina todistivat terveyttä, iloa täytetyistä velvollisuuksista ja varmuutta hyvin elämisen mahdollisuudesta elämää rakastamalla.

"Mitä minä näen, oletko sinä täällä?" huudahti Mathieu tultuaan hänen luokseen. "Minähän pyysin sinua olemaan lähtemättä ulos näin myöhään. Etkö sinä pelkää kulkea yksinäsi tiellä?"