Mutta Marianne esti Mathieun käden liikkeellä, nousi istualleen ja kuunteli taas lastenkamariin.
"Kuule!"
Molemmat kumartuivat eteenpäin ja kuuntelivat henkeään pidätellen.
"Heräävätköhän ne!"
"Minä olin kuulevinani niitten liikahtelevan."
Mutta kun mitään ei kuulunut, kun ainoastaan viattomuuden syvä, hiljainen rauha virtasi läheisestä huoneesta, hymyili Marianne taasen, hieman ivallisesti.
"Meidän neljä, pientä onnetonta lapsiraukkaamme! He eivät siis merkitse mitään, tahdotko sinä vielä viidennen, yhden onnettoman raukan vielä lisäksi?"
Mutta Mathieu sulki hänen suunsa tulisella suutelolla.
"Ole hiljaa, minä olen pöllö ... oh, nuo toiset, naurakoot he vaan meitä ja halveksikoot. Sinä olet oikeassa, me olemme kaikista viisaimmat kuitenkin."