Mutta Jacques piti hänen hienot sormensa omiensa välissä ja änkytti hyvin hiljaa:
— Minä rakastan teitä.
Séverine säpsähti ja riistäytyi nopeasti irti, Jacquesin jäädessä penkille istumaan.
— Mitä hullutuksia! Olkaa nyt järkevä! Joku tulee!
Tuli todellakin muuan lapsentyttö, kantaen kapalolasta, joka oli nukkunut. Sitten kulki joku nuori tyttö sangen nopeasti ohitse. Aurinko katosi nyt taivaanrannalla sinipunervaan usvaan, ja auringonsäteet luopuivat nyt ruohokentistä ja varistelivat kultatomua kuusten viheriöihin latvoihin. Tuli kuin äkillinen keskeytys tuohon ainaiseen vaunujen jyrinään. Läheisyydessä kello löi nyt viisi.
— Oi, herra Jumala, huudahti Séverine, kello, on viisi, ja minulla kun on kohtaus Rue du Rocherin varrella.
Hänen ilonsa katosi ja hän tunsi jälleen pelkäävänsä sitä tuntematonta, mikä häntä odotti, ja hän muisti ett'ei hän vielä ollut pelastunut. Hän kävi aivan kalpeaksi ja huulet vapisivat.
— Mutta varikonpäällikkö, jota teidän piti käydä tapaamassa! muistutti Jacques, joka oli noussut penkiltä, tarjotaksensa hänelle käsivartensa.
— Niin, se on ikävää, mutta se saa jäädä toiseen kertaan… Nyt, ystäväni, en enään tarvitse teidän seuraanne. Sallikaa minun nyt toimittaa asiani, ja vielä kerran kiitos, kiitos kaikesta sydämestäni.
Séverine puristi Jacquesin käsiä ja hänellä oli kiire päästä lähtemään.