Ikäänkuin tuhoisan vastavaikutuksen kautta tuhoutui muuten kaikki Roubaud-puolisojen ympäristössä. Käytävässä alkoi uusi juoruamisen ja lörpöttelyn purkaus. Philomène oli äskettäin ankarasti riitaantunut rouva Lebleun kanssa tämän viimeksimainitun häpeällisen syytöksen johdosta, että hän muka oli varastanut häneltä itsekuolleen kanan. Mutta todellisena syynä välien rikkoutumiseen oli Philomènen ja Séverinen välinen läheneminen. Sitten kun Pecqueux eräänä yönä oli tuntenut Séverinen Jacquesin käsikoukussa, oli Séverine vaijentanut vanhat arvelunsa ja alkanut osoittautua rakastettavaksi lämmittäjän lemmityistä kohtaan. Ja Philomène, jota mairitteli seurustelu naisen kanssa, joka kieltämättä oli aseman kaunein ja hienoin, haukkui nyt rahastonhoitajan vaimoa, jonka hän sanoi olevan vanha rakkariämmä ja juorukontti. Se oli hänen syynsä kaikki tyynni, ja hän kirkui nyt kaikkialla, että kadunpuolinen asunto oikeastaan kuului Roubaudin perheelle ja että oli mieltä liikuttavaa, ett'eivät he sitä saaneet takaisin.
Asiat alkoivat kääntyä varsin ohraisiksi rouva Lebleulle, sitäkin enemmän, kun hänen itsepintaisuudestaan vakoilla neiti Guichonia, saadakseen ilmi hänen suhteensa asemapäällikköön, uhkasi tulla ikäviä seurauksia. Hänen onnistui yhtä vähän nyt kuin ennenkään saada heitä paljastetuksi, mutta hän teki sen suuren virheen, että antoi yllättää itsensä kuuntelemasta ovilla, mikä vaikutti sen, että Dabadie, joka raivostui huomatessaan siten olevansa alttiina hänen vakoiluilleen, sanoi alipäällikkö Moulinille, että jos Roubaud edelleenkin vaati tuota huoneustoa, olisi hän valmis kannattamaan tätä vaatimusta. Ja sitten kun Moulin, joka ei tavallisesti ollut juuri puhelias, oli toistanut sen, ei paljoa puuttunut, ett'eivät käytävän varrella asujat hyökänneet toistensa tukkaan; siinä määrin olivat intohimot jälleen joutuneet kuohuksiin.
Kaikessa tässä lisääntyvässä ikävyydessä ja levottomuudessa oli Séverinellä ainoistaan yksi onnellinen päivä, nimittäin perjantai. Lokakuussa oli hän ollut siksi rohkea ja kekseliäs, että käytti ensimmäiseksi parhaaksi tekosyyksi kipua polvessaan, mikä vaati erikoistuntijan käsittelyä; ja joka perjantai 6,40 aamulla matkusti hän Pariisiin pikajunalla, jota Jacques kuljetti. Hän vietti koko päivän hänen seurassaan Pariisissa ja palasi sitten pikajunalla 6,50. Aluksi oli hän luullut olevansa velvollinen ilmoittamaan miehellensä, mitenkä polven laita oli: milloin oli se parempi, ja milloin oli se huonompi. Mutta kun hän sitten huomasi, ett'ei mies edes kuunnellut, mitä hän sanoi, lakkasi hän muitta mutkitta siitä. Toisinaan katsoi hän häneen ja kysyi itseltään, tiesikö hän jotakin. Mistä se johtui, että hän, joka oli ollut niin hurja mustasukkaisuudessaan, ja joka sokeassa murhanhimossaan oli tappanut mielettömässä raivossa, nyt suvaitsi rakastajaa? Hän ei voinut uskoa sitä hänestä, hän ajatteli aivan yksinkertaisesti hänen tulleen tyhmäksi.
Eräänä jääkylmänä yönä joulukuun alussa odotti Séverine myöhään yöhön miestänsä. Hänen piti seuraavana päivänä, joka oli perjantai, ennen päivänkoittoa matkustaa pikajunassa, ja sellaisina iltoina hän tavallisesti valmistautui huolellisesti ja pani vaatteensa järjestykseen, jotta hän heti vuoteelta noustuansa voi pukeutua. Mutta lopuksi pani hän maata ja nukkui yhden ajoissa. Roubaud ei vielä silloin ollut tullut kotiin. Hän oli kaksi kertaa ennen tullut kotiin vasta päivän koittaessa, koska hän kokonaan joutui yhä voimakkaammaksi käyneen pelihimonsa valtaan, eikä enää voinut riistäytyä irti kahvilasta, jossa muuan sisähuone vähitellen muuttui oikeaksi peliluolaksi, siellä kun nykyään pelattiin écartéta suurista summista. Onnellisena muuten sen johdosta, että sai maata yksinään ja tuudittautuen onnellisen huomispäivän odotukseen nukkui nuori rouva sikeään uneen, mukavasti kääriytyen lämpöiseen peitteeseensä.
Kellon ollessa lähes kolme, heräsi hän omituiseen ääneen. Aluksi ei hän voinut käsittää mitä se oli, vaan luuli sen olevan unta ja nukkui uudelleen. Kuului kumeata jyskytystä, natinaa, juurikuin olisi joku tahtonut särkeä oven. Nyt tempaistiin vieläkin kiivaammin ja jotakin meni rikki, niin että hän nousi istumaan ja joutui aivan suunniltaan peljästyksestä: Siellä oli aivan varmaan joku, joka käytävästä käsin koetti murtaa lukkoa auki. Hän ei uskaltanut liikahtaa minuutin aikaan, vaan kuunteli, mutta hänen korvissaan surisi. Sen vuoksi rohkaisi hän mielensä ja nousi katsomaan; hän käveli äänettömästi paljain jaloin ja raotti hiljaa ovea. Kokoon kyyristyneenä ja väristen paljaassa paidassaan, niin että hän oli aivan kalpea, sai hän silloin ruokasalissa nähdä näön, joka yhtäkkiä hänet niin hämmästytti ja peljästytti, että hän jäi kuin kiinninaulattuna seisomaan paikalle.
Lattialla makasi näet Roubaud suullaan kyynärpäihinsä nojaten ja oli vast'ikään kynttilän valossa, joka oli hänen vieressään permannolla ja loi suuren varjon hänestä aina kattoon saakka, taltalla temmannut pienan auki. Ja juuri nyt nojautui hän aukon yli, joka muodosti mustan halkeaman lattiaan ja tuijotti alas siihen suurin, ammottavin silmin. Hänen poskensa olivat veren pullistamat ja hän oli murhamiehen näköinen. Hän pisti kätensä kiivaasti sisään, mutta se vapisi, niin ett'ei hän heti löytänyt mitään ja hänen täytyi viedä valkea lähemmäksi. Kaukana aukossa näkyi rahakukkaro, setelit ja kello.
Séverine kirkasi tahtomattansa ja Roubaud kääntyi peljästyneenä ympäri. Hän ei heti tuntenut vaimoansa, vaan luuli epäilemättä, että se oli kummitus, kun hän näki hänen seisovan siinä aivan valkoisena ja peljästynein katsein.
— Mitä sinä täällä teet? kysyi Séverine.
Roubaud ymmärsi silloin kuka se oli ja vastausta välttäen päästi hän ainoastaan kumean karjunnan. Hän katsoi häneen vaivautuneena hänen läsnäolostaan ja halusi ajaa hänet takaisin sänkyynsä. Mutta hän ei keksinyt ainoatakaan järjellistä sanaa, vaan olisi mieluimmin läimäytellyt häntä korville, hänen seisoessaan siinä noin väristen ja alastomana.
— Sinä kiellät minulta kengät, jatkoi hän, mutta otat rahat omaan lukuusi, koska olet hävinnyt pelissä.