Jacques jäi seisomaan levysillalle, joka yhdisti veturin hiilipurnuun, välittämättä noista alituisista tärähdyksistä ja nojautui lumesta huolimatta ulospäin oikealle puolelle nähdäksensä paremmin. Suojusseinän akkunasta, joka oli epäselvänä vedestä, ei hän eroittanut mitään, ja hän seisoi paikallaan kasvot alttiina tuulenpuuskille ja tuhansien neulojen piestessä hänen ihoaan, ja pakkanen oli niin purevan ankara, niin että tuntui, kuin olisi hän leikellyt itseään partaveitsellä. Silloin tällöin vetäytyi hän taaksepäin hengittämään; hän otti silmälasit päästään ja kuivasi ne. Sitten palasi hän tähystyspaikalleen ja katsot tiukin katsein myrskyyn, näkyisikö noita punaisia valoja ja hän syventyi siihen niin, että hän kaksi kertaa harhanäkynä näki nopeiden veripunaisten kipinöiden pilkkuina kuvautuvan sille vaalealle esiripulle, joka väreili hänen edessään.
Mutta äkkiä sai hän pimeässä huomioonsa, ett'ei hänen lämmittäjänsä enään pitänyt vaaria tehtävästään. Vain pieni lyhty valaisi vedenkorkeutta, jott'ei hieman voimakkaampi valo sokaisisi veturinkuljettajaa. Nyt oli hän huomannut manometritaulusta, jossa emalji omituisesti kimmelsi, että tuo sininen, tärisevä neula laskeutui, nopeasti. Tuli väheni. Lämmittäjä oli näet unen valtaamana pannut maata hiilihinkalon päälle.
— Kirottu juopporatti! huusi Jacques raivoissaan ja ravisteli häntä.
Pecqueux nousi ylös ja puolustihe käsittämättömällä mörinällä. Hän voi tuskin seisoa jaloillaan, mutta tottumuksen voima vei hänet heti hänen tulensa luo. Vasaralla särki hän hiilet, levitti ne kihvelillä tasaiseksi kerrokseksi ja lakaisi sitten luudalla loput syrjään. Kun tulisijan ovi oli auki, sulatti se heijastus, jonka höyrypannu hehkuvan pyrstötähden hännän tavoin loi taaksepäin junan yli, lumen, joka suurina kultapisaroina satoi alas.
Harfleurin tuolla puolen alkoi se kolmen lieun pituinen mäki, joka ulottuu Saint Romainiin saakka ja on vaikein koko linjalla. Veturinkuljettaja käänsi jälleen huomionsa liikuntoon ja valmistautui aimo tempaukseen, päästäkseen mäen päälle, mikä kauniillakin ilmalla oli kyllin vaikeata. Käsi kääntöpyörällä näki hän sähkölennätinpylväiden karkeloivan ohitse ja koetti laskea vauhtia. Se väheni, Lison läähätti ja ja lumiauran hankautumisesta voi huomata vastustuksen kasvaneen. Jalallaan avasi Jacques luukun ja lämmittäjä, joka torkkui, ymmärsi hänen tarkotuksensa ja kohensi tulta lisätäkseen höyrypainetta. Nyt hehkui luukku punaisena ja loi punasinervän kajastuksen heidän molempien jalkoihinsa. Mutta he eivät tunteneet tuota polttavaa kuumuutta sen jääkylmän ilmavirran vuoksi, joka heitä ympäröi.
Kuljettajan viittauksesta kohotti lämmittäjä tuhkalaatikon kädensijaa, mikä teki vedon vaikuttavammaksi. Manometrin viisari nousi nopeasti kymmenen atmosferia ja Lison pani käytäntöön kaiken sen voiman, mihin se kykeni. Veturinkuljettajan, joka näki vedenkorkeuden laskevan, täytyi silmänräpäykseksi vääntää injektorin kääntöpyörää, vaikkakin paine sen kautta väheni. Se nousi kuitenkin pian, veturi puhkui ja pärisi kuin väsyksiin ajettu eläin, hyppi ja nousi pystyyn, niin että olisi voinut luulla kuulevansa, kuinka sen jäsenet natisivat. Hän kohteli sitä pahasti, ikäänkuin olisi se tullut vanhaksi ja kelpaamattomaksi, eikä näkynyt enään omaavan entistä hellyyttänsä sitä kohtaan.
— Se on liian laiska, se ei ikinä pääse tuon mäen päälle! sanoi hän hammasta purren, hän, jolla muuten ei koskaan ollut tapana puhua matkalla.
Pecqueux katsoi häneen hämmästyneenä kaikessa uneliaisuudessaan. Mitä oli hänellä nyt Lisonia vastaan? Eikö se edelleenkin ollut sama tottelevainen veturi, jolle vauhdin lisääminen oli niin helppoa, niin että oli hauskaa panna se liikkeelle, ja jolla oli niin oivallinen höyrynmuodostaminen, että se säästi kymmenennen osan hiilistä Pariisin ja Havren välisellä taipaleella? Kun veturilla oli sellainen luisu kuin Lisonilla, niin oivallinen sulkulaitos, että höyry sen kautta kokonaan sulkeutui, saattoi kai sietää muutamia epätäydellisyyksiä, niin kuin ei kukaan suuttune taloudenhoitajattarelle, joka pitää oman päänsä, kunhan hän vaan käyttäytyy hyvin ja on säästäväinen. Tosin vaati se liian paljon rasvaa. Mutta mitäpä siitä? Kun vaan voiteli sen, niin siinä oli koko asia!
Jacques toisti suuttuneena:
— Se ei ikinä pääse mäen päälle, ellei sitä voidella.