Sitä mukaa kun päivä kului, kasvoi tuulen voima kaksinkertaiseksi ja hiutaleet lentelivät kuin luodit; lämmittäjän täytyi joka minuutti ottaa lapionsa ja lapioida lumi pois hiilistä vesisäiliön seinien väliin. Oikealla ja vasemmalla näytti seutu siinä määrin tuntemattomalta, että noista molemmista miehistä tuntui, kuin olisivat he edenneet unessa: Avarat kentät, suuret aidatut laidunmaat ja hedelmäpuiden ympäröimät viertotiet muodostivat nyt vain valkoisen lumimeren, missä tuskin muutamia lyhyitä aaltoja tyrskyi, kalpean, väräjävän mittaamattomuuden, missä kaikki sulautui sen valkeuteen, ja veturinkuljettajaa, joka edelleen seisoi käsi kääntöpyörällä, ja jonka kasvoja myrsky pieksi, alkoi kylmä kauheasti kiusata.
Barentinissa pysähdyttäessä tuli asemapäällikkö Bessiére itse veturin luo ilmoittaakseen Jacquesille, että oli annettu tieto suurien luminietosten olemassaolosta Croix-de-Maufrasin seutuvilla.
— Luulenpa vielä voivan päästä perille, lisäsi hän. Mutta vaivalloista se tulee olemaan.
Silloin Jacques raivostui.
— Perhana vieköön! Sanoinhan sen Bexevillessä! Mitä se olisi tehnyt, vaikka olisi pantu yksi veturi lisäksi… Nyt vasta hauskaa saamme!
Ylikonduktööri tuli nyt tavaravaunustaan ja oli myös suutuksissaan. Hän oli tähystellessään käynyt aivan jääkylmäksi ja selitti, ett'ei hän voinut eroittaa ainoatakaan merkkiä mistään sähkölennätinpylväästä. Oli tosiaankin kuin olisi hamuiltu eteenpäin kaikesta tästä valkoisesta huolimatta.
— Te olette joka tapauksessa saaneet siitä tiedon, lisäsi herra
Bessiére.
Matkustajat alkoivat jo ihmetellä, minkä vuoksi viivyttiin niin kauvan tällä hiljaisella, lumen peittämällä asemalla, missä ei edes kuulunut virkamiesten huutoja, eikä ovien paukkumista. Muutamia akkunoita vedettiin alas ja joukko kasvoja tuli näkyviin: hyvin paksu rouva ja kaksi ihanaa nuorta valkoverikkiä, epäilemättä hänen tyttäriään, ja kaikki kolme olivat aivan varmasti englantilaisia; ja kauvempana nuori erittäin kaunis ruskeaverikki, jonka eräs vanhanpuoleinen herra pakoitti vetäytymään takaisin; sen lisäksi pisti pari herraa, nuorempi ja vanhempi, kumpikin vaunussaan puoli ruumistaan ulos akkunasta ja puhuivat keskenänsä.
Mutta kun Jacques loi katseen taaksepäin, sai hän nähdä ainoastaan Séverinen, joka myös oli nojautunut ulos ja katsoi levottomana hänen taholleen. Voi tuota rakasta pikkuolentoa, kuinka hän lieneekään levoton ja kuinka hän tunsikaan sydäntään ahdistavan ajatellessaan, että hän tässä vaarallisessa tilaisuudessa samalla kertaa oli niin lähellä häntä ja kuitenkin niin kaukana! Hän olisi voinut antaa henkensä, kunhan hän jo olisi ollut Pariisissa ja olisi jättänyt hänet sinne terveenä ja vahingoittumatonna.
— Lähtekää nyt, sanoi asemapäällikkö lopuksi. On tarpeetonta säikähdyttää ihmisiä.