Hän koetti kuitenkin muistella, kohotti silmänräpäykseksi päätään ja sanoi:
— Jos rouva tahtoo käydä talossaan, niin sinä tiedät, että avaimet ovat naulassa kaapin luona.
Mutta Séverine epäsi. Häntä pöyristi ajatus palaamisesta
Croix-de-Maufrasiin tällaisessa myrskyssä ja näin himmeässä valossa.
Ei, ei, siellä ei ollut mitään, jota hän olisi halunnut katsoa;
mieluummin jäisi hän sinne, missä oli, ja odottaisi lämpöisessä.
— Istukaa sitten, rouva, sanoi Flore. Täällä on parempi olla kuin tuolla ulkona. Meillä ei ole ruokaa, niin että se riittäisi kaikille noille ihmisille, mutta jos teidän on nälkä, niin sanokaa pois, aina sitä sentään on palanen teitä varten.
Hän työnsi esiin tuolin, osottautui edelleen kohteliaaksi ja koetti nähtävästi heittää pois tavallisen juroutensa. Mutta hänen silmänsä eivät herenneet tähystelemästä nuorta rouvaa, ikäänkuin olisi hän tahtonut lukea hänen sisimmät ajatuksensa ja hankkia itselleen varmuuden eräästä kysymyksestä, minkä hän joku aika sitten oli itselleen tehnyt. Hänen kohteliaisuudessaan piili tarve päästä häntä lähemmäksi, tuijottaa häneen, koskea häneen päästäksensä varmuuteen.
Séverine kiitti ja istuutui uunin lähelle, koska hän todellakin mieluummin oli yksin sairaan kanssa kamarissa, jonne hän toivoi Jacquesin keksivän jonkin keinon tulla häntä tervehtimään. Kaksi tuntia kului, painostava lämpö valtasi hänet ja seudusta juteltuansa hän vaipui uneen, kun Flore, jota joka minuutti kutsuttiin keittiöön, jälleen avasi oven ja sanoi käheällä äänellä:
— Astukaa sisään vaan, onhan hän täällä.
Se oli Jacques, joka oli hiipinyt tiehensä, tuodakseen hyviä uutisia. Barentiniin lähetetty mies oli näet tullut takaisin, tuoden mukanaan kokonaisen työmiesjoukon, kolmisenkymmentä sotamiestä, mitkä rautatiehallitus onnettomuudentapauksien varalta oli lähettänyt uhatuille paikoille, ja kaikki olivat nyt täydessä toimessa lapioineen ja kuokkineen. Mutta sitä kestäisi kauvan, eikä liikkeelle päästäisi kentiesi ennen kuin yöllä.
— Eipä teillä täällä ole huonot oltavat, lisäsi hän, olkaa vain kärsivällinen. No, Phasie täti, ettehän antane rouva Roubaudin kuolla nälkään?
Nähdessään suuren poikansa, joksi hän häntä nimitti, oli Phasie vaivoin noussut istualleen, ja hän katseli häntä, kuunteli hänen puhettaan ja tunsi olevansa elostunut ja onnellinen hänet nähdessään. Kun Jacques oli tullut lähelle hänen vuodettansa, selitti hän: