— No, toveri, ojennappa meille nyt nuo lapiot, jotka seisovat tuossa ratavallin nojassa, jotta ne ovat meillä, jos tarvitsemme.
Kivenhakkaajan tehtyä hänelle tämän viimeisen palveluksen, löi Jacques voimakkaasti kättä Cabuchelle, osoittaakseen hänelle, että hän kaikesta huolimatta piti häntä arvossa, nähtyään hänet työssä.
— Tepä olette kelpo mies, te!
Tämä ystävyyden osoitus liikutti Cabuchea tavattomasti.
— Kiitos, vastasi hän aivan yksinkertaisesti ja tukahutti kyyneleensä.
Misard, joka oli sopinut hänen kanssaan, syytettyään häntä tutkintotuomarin edessä, nyökkäsi hyväksyvästi ja veti ohuet huulensa hymyyn. Hän oli hyvän aikaa sitten lakannut työskentelemästä ja seisoi nyt kädet taskuissa ja tarkasteli junaa keltaisilla silmillään ja näytti odottavan katsoakseen, eikö hän voisi löytää joitakin hukkaan joutuneita esineitä pyörien alta.
Vihdoinkin oli ylikonduktööri sopinut Jacquesin kanssa siitä, että voitaisiin yrittää taas lähteä liikkeelle, kun Pecqueux, joka jälleen oli laskeutunut radalle, huusi veturinkuljettajaa.
— Kas vaan! Täällä on eräs lieriö saanut vamman.
Jacques meni nyt sinne ja kumartui alas. Huolellisesti tarkastaessaan hän äkkäsi heti, että Lison oli haavoittunut. Lunta luotaessa oli huomattu, että tammiparrut, jotka ratavartijat olivat jättäneet ratavalleille, olivat lumen ja tuulen vaikutuksesta liukuneet alas radalle ja osaltaan olleet syynä kiinnijäämiseen, kun veturi oli törmännyt parruja vastaan. Nyt näkyi lieriön päällyksessä naarmu, ja sen sisällä kulkeva akseli näytti hiukan vääristyneen. Mutta se oli ainoa näkyvissä oleva vamma, ja se rauhoitti häntä ensi alussa. Mutta kentiesi oli olemassa arveluttavia sisäisiä vaurioita, sillä ei ole mitään herkempää kuin koneen monimutkainen mekanismi, jossa sykkivä sydän, elävä sielu asustaa.
Jacques nousi jälleen veturiin, puhalsi, avasi järjestimen koetellakseen, olivatko Lisonin jäsenet kunnossa. Veturi tärisi kauan kuten henkilö, joka on langennut ja loukkautunut, eikä ole saanut takaisin kykyä käyttää jäseniään. Vaivalloisesti läähättäen se vihdoin pääsi irti, antoi pyörien kulkea muutamia kertoja ympäri, mutta oli vielä vauhko ja kankea. Se onnistuisi, kone voisi päästä eteenpäin ja suorittaa matkan. Mutta Jacques pudisti päätään, sillä hän, joka tunsi Lisonin niin hyvin, oli huomannut siinä jotakin omituista: se oli muuttunut, vanhentunut ja saanut johonkin kuolinpiston. Sen lienee se saanut täällä luminietoksissa, se oli jokin sydänvika tai kuoleman tuottava vilustuminen, niin kuin nuoret, vahvarakenteiset naiset voivat saada kuolettavan rintataudin sen vuoksi, että ovat menneet tanssiaisista kotiin jääkylmässä sateessa.