— Nyt olet väärässä. Minähän kieltäydyin sinne menemästä. Muista, että sinä tahdoit lähettää minut sinne, ja että se harmitti minua… Näethän, ett'en tahdo jatkaa. Se oli loppunut, loppunut ainiaaksi.
Roubaud tunsi itsessään, että vaimo puhui totta, mutta se ei tuottanut hänelle mitään lohdutusta. Se, mikä Séverinen ja tuon ihmisen välillä oli tapahtunut, oli auttamatonta, ja hän kärsi kauheasti, kun ei kyennyt tekemään sitä tekemättömäksi. Hellittämättä käsiänsä lähensi hän kasvojansa hänen kasvoihinsa; oli, kuin olisi hän tahtonut vaimonsa pienistä, sinisistä silmistä löytää kaiken, mitä tämä oli tunnustanut.
— Punaisessa huoneessa Croix-de-Maufrasissa, mutisi hän, juuri kuin tuskallisen näyn valtaamana… Minä tunnen sen, akkuna rautatielle päin, sänky sen kohdalla. Se tapahtui siis siinä huoneessa… Nyt ymmärrän hänen puheensa siitä, että hän antaisi talon sinulle perinnöksi. Olet sen ansainnut. Ei ollut liikaa, että hän vartioitsi sinun rahojasi ja antoi sinulle myötäjäiset. Tuomari, miljoonainomistaja, niin arvossa pidetty, niin sivistynyt, niin korkeassa asemassa oleva. Siitä voi ihan tulla hulluksi. Oliko hän sinun isäsi?
Séverine nousi nyt vaivalloisesti seisoalleen. Hän työnsi Roubaudin syrjään tavattomalla voimalla siihen nähden, että hän oli niin heikko ja masentunut.
— Ei, ei, kaikkea näitä tahdot, vaan ei sitä, vastusti hän kiivaasti!… Lyö minua, tapa minut… Mutta sinä valehtelet, jos sanot niin.
Roubaud piti yhä hänen kättään omiensa välissä.
— Tiedätkö jotakin siitä? Sinä epäilet sitä itse ja sentähden tulet niin liikutetuksi.
Kun Séverine irroitti kätensä, tunsi mies sormuksen, tuon pienen, punatimanttipäällä varustetun kultakäärmeen, joka oli hänen sormessaan. — Roubaud tempasi sen irti ja astui uudessa raivonpuuskassa korollaan sen päälle. Sitten käveli hän ääneti liikutettuna edestakaisin huoneessa. Vaimo oli vaipunut vuoteen laidalle ja tuijotti häneen suurilla silmillään. Syntyi pitkä, kauhea äänettömyys.
Roubaudin raivo ei tahtonut talttua. Heti kun se näytti alkavan hiukan vähentyä, palasi se suurin, vielä hillitsemättömin lainein, jotka tempasivat hänet huimaten mukaansa, juuri kuin juopumuksessa. Kadottaen kaiken itsensähillitsemiskykynsä, syöksyi hän edestakaisin huoneessa, hurjan intohimon, kaikkien pieksevien tuulenpuuskien heiteltävänä ja ainoastaan tuntien tarvetta saattaa se villipeto rauhoittumaan, joka ulvoi hänen sisimmässään. Tämä oli puhtaasti ruumiillinen, välitön tarve, kostonhimo, joka raivosi hänessä, eikä tulisi jättämään häntä rauhaan, ennen kun hän olisi tyydyttänyt sen.
Keskeyttämättä kävelemistään, löi hän ohimoonsa ja änkytti tuskaisesti: