Hän tarkoitti hautausta, mutta ensi silmäyksellä hän ymmärsi, mikä työ oli saattanut Misardin niin hengästyksiinsä hänen poissaollessaan. Hän teki halveksivaa välinpitämättömyyttä ilmaisevan liikkeen.
— Älkää hakeko, ette te kuitenkaan saa mitään käsiinne.
Misard kuvitteli mielessään hänenkin uhmailevan ja meni hampaitaan kiristellen häntä vastaan.
— Hän on antanut ne sinulle ja sinä tiedät, missä ne ovat.
Sellaiselle ajatukselle, kuin että hänen äitinsä oli voinut antaa rahat jollekin, vaikkapa omalle tyttärelleen, ei hän voinut muuta kuin kohauttaa olkapäitään.
— Oh, joutavia! Antanut ne… Niin, antanut ne maalle!… Niin, siellä ne ovat, sieltä voitte niitä etsiä.
Ja suurin elein osoitti hän koko taloa, puutarhaa kaivoineen, rautatietä ja koko tuota avaraa maisemaa. Niin, siellä ne varmasti olivat jossakin kolossa, mistä ei kukaan voisi niitä löytää. Kun Misard harmista halkeamaisillaan alkoi siirrellä huonekaluja ja koputella seiniä, vähintäkään häikäilemättä tuota nuorta tyttöä, jatkoi tämä akkunan luona seisoen puoliääneen:
— Ah, kuinka nyt on kaunis yö!… Olen kävellyt nopeasti, tähdet loistavat kuin keskellä päivää… Huomenna, kun aurinko nousee, tulee kaiketi oikein kaunista.
Flore jäi kotvaseksi seisomaan akkunan luo ja katseli valoisaa, huhtikuun ensi lämmön elähyttämää maisemaa, joka vaivutti hänet unelmiin ja avasi jälleen ne sydänhaavat, jotka häntä vaivasivat. Mutta kun hän kuuli Misardin lähtevän huoneesta ja jatkavan tutkimuksiaan toisissa huoneissa, meni hän vuorostaan kuolinvuoteen luo, istuutui ja katseli äitiään. Kynttilä paloi edelleen pöydällä korkein ja hiljaisin liekein. Juna kulki nyt ohitse ja tärisytti koko tupaa.
Floren aikomuksena oli valvoa koko yö kuolleen luona, ja hän vaipui ajatuksiinsa. Ruumiin näkeminen irroitti hänet ensi aluksi hänen päähänpistostaan, joka oli vainonnut häntä koko matkan Doinvillestä tuossa hiljaisessa, rauhallisessa tähtikirkkaassa yössä. Mikä häntä nyt hämmästytti ja vaimensi hänen kärsimystään, oli se, ett'ei hän enään surrut äidin kuolemaa, eikä itkenyt. Hän oli kuitenkin ollut hyvin kiintynyt äitiin, vaikka hän villiintymisessään ja vaiteliaisuudessaan alati pysyttelihe ulkosalla ja kuljeskeli kedoilla, milloin hänellä vaan ei ollut mitään tekemistä. Viimeisen taudinpuuskan aikana, joka johti äidin kuolemaan, oli hän monta monituista kertaa istuutunut hänen vuoteensa viereen ja innokkaasti pyytänyt häntä kutsuttamaan lääkärin, sillä hän epäili Misardin konnantyötä ja toivoi, että hänet voitaisiin peloittaa luopumaan siitä. Mutta hän ei ollut koskaan saanut muuta vastausta kuin raivoisan kiellon. Oli kuin olisi äiti pitänyt jonkinlaisena ylpeytenä olla ottamatta vastaan apua keneltäkään ja joka tapauksessa katsonut olevansa varma voitostaan, koska hän kuitenkin ottaisi rahat mukaansa. Sen jälkeen ei Flore ollut puuttunut asiaan, vaan kadonnut ja alkanut uudelleen kuljeskella, ylt'ympäri unhoittaakseen oman kärsimyksensä, joka häntä jälleen niin kiusasi.