— Ei, ei, se ei ole mikään paha uni… Näetkös, minä näin hänet, niin kuin sinä näet minut. Hän piteli hevosia voimakkailla käsillään ja esti niitä vetämästä kuormaa syrjään.
Séverine vaipui eräälle tuolille aivan masentuneena.
— Jumalani, Jumalani, kuinka minä olen peloissani. Se on hirveätä… minä en saa nukuttaa tänä yönä.
— Niin, asia on aivan selvä, jatkoi Jacques. Hän tahtoi ottaa meidät molemmat hengiltä. Hän oli kauvan ollut rakastunut minuun ja oli mustasukkainen. Sitäpaitsi oli hän sukkela kapine ja hänellä oli monta merkillistä ajatusta… Ah, tehdä niin monta murhaa yhdellä kertaa, panna kokonainen ihmisjoukko vuodattamaan vertansa! Oh, hän oli peto!
Hänen silmänsä kävivät niin suuriksi ja hänen huulensa nytkähtelivät hermostuneesti. Hän vaikeni ja he katselivat edelleen toisiaan hyvän aikaa. Sitten tempautui hän irti niistä kamaloista näyistä, joita hänen eteensä oli astunut, ja jatkoi puoliääneen:
— Hän on siis kuollut. Senpä vuoksi hän siis kummittelee! Jälleen tultuani tajuihini, tuntuu minusta aina, että hän on läsnä. Viimeksi tänä aamuna käännyin ympäri ja luulin hänen seisovan päänaluseni vieressä… Hän on kuollut ja me elämme. Kunpa ei hän nyt kumminkaan kostaisi!
Séverineä pöyristytti.
— Hiljaa, hiljaa; Sinä teet minut hulluksi.
Hän astui ulos ja Jacques kuuli hänen menevän alas tuon toisen toipion luokse. Hän jäi akkunan ääreen ja vaipui uudelleen katselemaan rataa, ratavartijan tupaa suurine kaivoineen, merkinantopylväineen ja ahtaine puuvajoineen, jossa Misard näytti istuvan ja nukkuvan säännöllisesti palautuvan, yksitoikkoisen työnsä ääressä. Kaiken tämän katselemiseen saattoi hän syventyä useammaksi tunniksi, ikäänkuin olisi hän miettinyt tehtävää, jota ei voinut ratkaista, mutta jonka ratkaisu kuitenkin oli tärkeä hänen menestykselleen.
Hän ei voinut kyllästyä katselemaan Misardia, joka oli niin hoikka ja nöyräkäytöksinen ainaisine inhoittavine yskänkohtauksineen, mutta kuitenkin ikäänkuin kalvava hyönteinen oli intohimoisella itsepintaisuudellaan tehnyt myrkyn avulla lopun voimakkaasta kelpo vaimostaan. Hänellä ei varmaankaan ollut useampaan vuoteen ollut aivoissaan mitään muuta ajatusta päivin ja öin noiden kahdentoista loppumattoman tunnin vartioimisen aikana. Jokaisen sähkökellonsoiton jälkeen, joka ilmoitti hänelle junan olevan matkalla, oli hänen puhallettava torveensa; sitten, kun juna oli kulkenut ohi ja rata oli suljettu, oli hänen painettava erästä nappulaa ilmoittaakseen sen lähimmälle vartijalle, ja painettava erästä toista tehdäkseen radan selväksi edelliselle vartijalle, nämä olivat puhtaasti koneellisia liikkeitä, jotka lopulta olivat muuttuneet ruumiin tavoiksi. Luonteeltaan tylsänä ja kun ei osannut lukea, istui hän siinä koko ajan käsivarret riipuksissa ja silmissään hämmentynyt ja merkityksetön ilme, kun hänen koneensa jättivät hänet rauhaan.