— Kyllä.
— Ja nyt olemme aivan yksinämme, aivan itseksemme?
— Niin, aivan yksinämme. Huomenna täytyy meidän erota ja minä palaan
Havreen. Oleskelu täällä erämaassa on lopussa.
Jacques katsoi häneen edelleen, samalla kertaa hymyillen ja hämillään. Hän pääsi kuitenkin lopuksi tasapainoon ja sanoi:
— Oletko ehkä pahoillasi siitä, että hän on matkustanut?
Kun Séverine vapisi ja tahtoi vastustaa, ehätti hän hänet.
— En tahdo toimeenpanna mitään näytelmää. En ole mustasukkainen. Sanoit minulle kerran, että minä tappaisin sinut, jos olisit minulle uskoton, enkäpä minä näyttäne rakastajalta, joka aikoo ottaa rakastajattarensa hengiltä… Mutta sinähän et tosiaankaan tahtonut ollenkaan tulla sieltä pois. Oli mahdotonta saada pitää sinua edes yhtä minuuttia, ja minä muistin vihdoin, mitä sinun miehesi sanoi, että sinusta jonakin kauniina päivänä voisi tulla tuon nuorukaisen rakastajatar, ei siksi, että se tuottaisi sinulle erityistä huvitusta, vaan ainoastaan alottaaksesi jotakin uutta.
Séverine ei viitsinyt kiistellä, vaan ainoastaan toisti hiljaa kaksi eri kertaa.
— Alottaakseni jotakin uutta, alottaakseni jotakin uutta…
Sitten virkkoi hän vastustamattoman vilpittömyyden valtaamana: